Urheilun iloa (U & EF)

Urheilu on parhaimmillaan antoisia elämyksiä tarjoava polku, jolla nautitaan sekä matkanteosta että päämääristä. Nautinnollisen urheilun ei tarvitse olla kilpaurheilua. Itsensä kehittäminen fyysisesti tai henkisesti riittää onnistumisen elämyksiin. Kehittyminenkään ei ole millään tavoin pakollista, sillä virkistys-, elämys- ja terveysliikunta voivat tuottaa tukun antoisia ja ikimuistoisiakin elämyksiä pitäen fyysistä kuntoa vain yllä.

Ihmisen perustarpeita ja onnellisuuden tuojia ovat pätevyyden tunne, autonomian tunne, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tunne sekä sosiaalinen yhteenkuuluvuus.  Pätevyyden tunteen tuojana urheiluharrastus saattaa olla erinomainen. Ihminen vertaa itseään itseensä ja muihin. Tehtäväsuuntautuneissa urheilutavoitteissa saa kokea pätevyyttä siitä, että pystyy kehittämään itseään. Kilpailusuuntautuneesti voi kokea pätevyyttä siitä, että on paremmassa kunnossa kuin suurin osa muista. Kilpailusuuntautuneena asiana voittaminen kilpaurheilussa on äärimmäinen pätevyyden tunteen kokemus; saa tuntea olevansa paras – mikä ruokkisi enempää pätevyyden tunnetta?

Pätevyyden tunteen metsästämisessäkin kohtuus lienee kuitenkin tie kestävään onneen. Voittamisesta sun muusta saa ja kannattaa iloita, mutta siitä ei saa tulla elämäntarkoitus. Ihminen, joka määrittää itsensä vain urheilumenestyksensä kautta on haavoittuvainen ja hauras. On syytä muistaa, että luokan huonoin telinevoimistelija voi olla paljon onnellisempi ihminen kuin telinevoimistelun maailmanmestari. Urheilu on kuitenkin vain urheilua.

Voittaminen ei tee siis itseisarvoisesti onnelliseksi vaikka pätevyyden tunnetta se tarjoaakin. Se voi kuitenkin lisätä onnellisuutta ja siihen liittyvät tapahtumasarjat tarjota ikimuistoisia elämyksiä. Myös kilpaurheiluun voi suhtautua tehtäväsuuntautuneesti. Usein kovalla työllä saavutettu palkinto on maukkaampi kuin satunnainen saavutus.

Omien fysiologisten rajojen etsimisen ilo on myös monelle urheiluhenkiselle ihmisellä riemukasta puuhaa. Esimerkiksi itseäni kiinnostaa sekä valmentamisessa että omassa urheilussa se mihin ihminen kykenee treenin, ravinnon, levon ja mielenlujuuden voimin. Omien rajojen etsiminen onkin ehkä omista motivaattoreistani tärkein ja suurin niin kauan, kun jatkan tavoitteellista urheilua eli leuanvetourheilua ja muuta (tavoitteellista) voimailua. Eläkkeelle jäännin aika tavoitteellisesta harjoittelusta ei ole todennäköisesti vielä muutamaan vuoteen. Nyt etsitään niitä rajoja ja koitetaan pysyä terveenä!

Treenitulosten, treenisuunnitelmien ja treenifiilisten jako samoja juttuja harrastavien kavereiden kanssa tuo varmasti monelle urheilun harrastajalle iloa elämään. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja omien sekä toisten saavutuksista aidosti iloitseminen ovat osa antoisaa urheiluhenkeä. Oikea kaveri on aidosti kiinnostunut myös toisen tekemisistä.

Kehittäkää itseänne, voittakaa, pitäkää nykyistä kuntoanne yllä tai liikkukaa vain jonkin liikuntamuodon tarjoamasta riemusta ilman ajatuksia sen vaikutuksista fyysiseen kuntoon - mikä sopii kenellekin missäkin elämänvaiheessa. Osa meistä on kilpailuhenkisiä, osa ei, ja elämä on kasa limittäisiä polkuja, joista osa loppuu ja osa jatkuu. Elämä ei ole jatkumo peräkkäisiä palikoita. Kilpaurheilua harrastavilla on oikeus nauttia ja iloita menestyksestään ja ennätyksistään, kunhan ne on rehellisellä työllä ansaittu. Urheiluharrastusta kannattaa käyttää voimavarana ja elämän rikastuttajana – ei stressin aiheuttajana tai pakkomielteenä. Tietty rentous ja pilke silmäkulmassa kuuluvat iloiseen urheiluun!

2.5.2014 – 3.5.2014

TR

PS. 

Tältä päivältä Leuanvetäjän maastaveto 2x220kg:

SLRY:n kokous, banaania ja treeninalusjuoma naamaan, stoppipenkki 2x120kg + 2x132,kg (PB!) + 3x2x125kg, maastaveto 2x170kg + 2x200kg + 2x220kg (PB!) + 2x2x200kg, helppo kyykky nelosia 140-145-150 kg, käsipainopenkki 3x8x(45+45)kg/3' + 7x(45+45)kg + ranskalainen punnerrus mutkatangolla tempolla 2:0 10x47,5kg, palkkari naamaan, Valorinteen saunaan ja pullo tsekkiläistä tummaa Krusovicea. Huomenna leuanvetoa! Ja siihen päälle vähän pystypunnertelua ja vatsoja.

Urheilijan tie kohti tuntematonta (U & EF)

Urheilijan oman arvostusasteikon merkityskentän urheilijana luo hänen asettamansa tavoitteet. Keihäänheittäjälle on toisarvoista kuinka hän pärjää pituushyppykisassa, johon hän osallistuu, mutta keihäänheittokisan tosissaan ja intohimoisesti kilpaurheilua harrastava keihäänheittäjä haluaa palavasti voittaa. Aktiiviselle keihäänheittäjälle on erittäin merkityksellistä kuinka pitkälle hän pystyy heittämään keihästä. Keihäsuransa lopettaneelle ex-keihäänheittäjälle ei enää yleensä ole merkitystä sillä, kuinka pitkälle hän saa heitettyä keihästä; sillä usein miten on merkitystä edelleen kuinka pitkälle hän on aikanaan pystynyt heittämään keihästä. Ihmiselämän jatkumon muodostavat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Uskoisin, että onnellinen ja tasapainossa oleva ihminen arvostaa terveellä tavalla menneisyyden saavutuksiaan samalla, kun elää nykyhetkeä ja suunnittelee tulevaa. Urheilijalle tarpeeksi spesifi tavoitteenasettelu on tärkeää, sillä kaikkea ei voi saavuttaa yhtä aikaa – oman suorituskyvyn rajoja etsivä urheilu vaatii priorisointia.

Todennäköisesti suurinta mitä urheilija voi urheilijana saavuttaa on päästä mahdollisimman lähelle omia rajojaan omassa lajissaan. Geneettistä potentiaaliaan kukaan tuskin saavuttaa, koska urheilijan tuloskuntoon vaikuttavassa muuttujien valtameressä on varmasti aina jotain, jonka olisi voinut tehdä optimaalisemmin – ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä eli inhimillisiä, onneksi. Lisäksi jokaisen urheilijan ihmisyyteen kuuluu se, että myös urheilijalla on elämässä muuta elämää kuin urheilu – toisilla urheilijoilla enempi ja toisilla vähempi, mutta jokaisella kuitenkin jotain: sosiaaliset suhteet, muut harrastukset, työ, opiskelu, kotityöt, korvamerkkaamaton vapaa-aika jne. Muun elämän eri osa-alueiden asiat kannattaa tehdä erinomaisesti tai hyvin, riippuen asiasta. Huonosti tehdyistä asioista ei tule kuin huono mieli. Kaikkia asioita ei kuitenkaan kannata pyrkiä hoitamaan myöskään erinomaisesti, sillä se vie todennäköisesti liikaa aikaa sekä aiheuttaa turhaa stressiä ja suorittamisen tunnetta – osa elämän asioista on sellaisia, että riittää, kun ne tekee hyvin.

Kun tavoitteellisesti harjoittelevalla urheilijalla on tavoitteena omien rajojensa etsiminen, hän on tiellä kohti tuntematonta. Rajat ovat jossain, mutta kukaan ei tiedä missä. Positiivisesti ajatteleva urheilija ajattelee olevansa lähempänä suurinta suhteellista tavoitettaan, kun tekee uuden ennätyksen. Negatiivisesti ajattelevalla urheilijalla on ristiriitainen olo ennätyksen tehdessään; hän toisaalta iloitsee uudesta ennätyksestä, mutta toisaalta suree sitä, että oma kehittymispotentiaali heikkeni taas yhdellä pykälällä. Ei tarvinne arvailla monesti, kumpi edellislauseiden urheilijatyypeistä tulee todennäköisesti pääsemään lähemmäksi omia rajojaan. Joka tapauksessa urheilijan kehityskäyrä muuttuu iän myötä lähes lineaarisesti nousevasta suorasta hiljalleen tasaantuvaksi kaareksi, joka saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa ja kääntyy sen jälkeen laskuun. Monet nopeuslajien urheilijat saavuttavat absoluuttisen huippunsa noin 20–30-vuotiaina. Nopeuskestävyyslajien urheilijat ovat yleensä parhaimmillaan noin 25-30-vuotiaina. Maksimivoima- ja kestävyyslajien urheilijoilla puolestaan absoluuttinen huippu osuu usein noin 25–40 ikävuoden väliin.

Urheilijan tie kulkee siis läpi useimmiten aaltoilua ja tasanteita sisältävän kehityspolun myötä uran absoluuttiseen suorituskykyhuippuun ja tuolla aikavälillä pystyy saavuttamaan sekä omaan kaikkien aikojen suorituskykyyn suhteutettua suhteellista kehitystä että muihin saman lajin kilpaurheilijoihin suhteutettua absoluuttista kehitystä. Oman uransa huipun saavuttamisen jälkeen urheilija pystyy yleensä jonkun aikaa pitämään yllä elämänsä parasta absoluuttista tulostasoa, jonka jälkeen ikääntymisen vaikutuksesta tulostaso lähtee väkisinkin tippumaan, vaikka edelleen omistautuisi harjoittelulle tosissaan ja tekisi erittäin laadukasta työtä urheiluharjoittelun, levon, syömisen ja mentaalisten voimavarojen saralla. Urheilu-uran huippuvaiheeseen noustessa ja huippuvaiheessa urheilijan motivaation lähteinä voivat olla ainakin kehittyminen, menestyminen, omien rajojen etsiminen ja hauskanpito. Usein myös oman lajin piirissä syntyneet kaveruus- ja tuttavuussuhteet motivoivat toimimaan lajin parissa ensin urheilijana, ja myöhemmin kenties muussa roolissa tai muissa rooleissa.

Oman urheilu-uransa huippusuorituskykyvaiheen jälkeen iso osa urheilijoista siirtyy kuntourheilijoiksi, osa jatkaa veteraaniurheiluun ja osa vaihtaa vielä lajia. Jotkut lopettavat liikkumisen jopa kokonaan, mutta se on onneksi harvinaista, sillä terveys- ja kuntoliikunta kuuluu kaikille hyvinvointiaan arvostaville! Lajin vaihdossa on se kehitysinnon siemen, että uudessa lajissahan kehityspotentiaalia usein vielä on jäljellä kypsemmästäkin iästä huolimatta. Veteraaniurheilun juju ei enää kuitenkaan ole kilpailla absoluuttisesta hyvyydestä koko urheilulajiväestön kanssa. Sen juju ei ole myöskään pyrkiä kehittymään suhteessa omaan kaikkien aikojen parhaimpaansa, jos takana on kilpaurheilu-ura 20–40-vuotiaana samassa lajissa. Veteraaniurheilussa kilpaillaan sekä ikääntymistä vastaan että absoluuttisesti suhteessa muihin oman ikäisiin. Harjoittelemalla ei voi estää ikääntymisen aiheuttamaa fyysisen suorituskyvyn laskua, mutta urheiluharjoittelun avulla voi minimoida fyysisen suorituskyvyn laskun. Hyvin todennäköisesti on niin, että osalle ihmisluonteista veteraaniurheilu sopii ja osalle ei. Se lienee kuitenkin varmaa, että veteraaniurheilu tuo iloa ja mielekästä sisältöä elämään lukuisille veteraaniurheilun ystäville.

Toivotan liikunnallista, positiivisten elämysten voittoista ja elämänmakuista kevättä. Työstän tällä hetkellä graduni kirjallisuuskatsausta. Kirjallisuuskatsauksen voimaharjoitteluosiosta on tarkoitus tehdä perusteellinen varsinkin maksimivoimaharjoittelun ja voimaharjoittelun hermostollisten adaptaatiomekanismien sekä hypertrofisen voimaharjoittelun ja lihaskasvun fysiologian osalta. Lisää asiaa aiheesta on todennäköisesti luvassa jossain vaiheessa tässä blogissakin. 

23.-24.3.2014

TR

Nopea maksimaalinen räjähdys (U)

Koko keho sormenpäistä varpaisiin virittyy leuanvetojouseksi suorinkäsin roikuntaan. Premotorinen aivokuori touhuaa ja motorinen aivokuori valmistautuu organisoidun hyökyaallon tuottamiseen. Tuomarin merkin jälkeen valtavalla taajudella dubletteja eli tuplajymäyksiä sisältävä impulssi-ioninen sähkövirtaputous syöksyy aivoista ydinjatkoksen kautta selkäytimeen, jossa nikamien etuhaarakkeiden efferentit syöksevät tulta. Silmänräpäyksessä hyökyaallon tuottamassa kalsiumtulvassa kylpevät lihasproteiinit alkavat supistua ja ylöspäin kehoa vievä liikeketju alkaa tapahtua. Leveät selkälihakset soittavat fanfaaria isojen liereälihasten ja epäkkään yhtyessä siihen. Vatsapalat toimivat rytmiryhmänä ja forkut soittavat katkeamatonta sointua. Hauikset ulisevat kuin noitapillit. Koko kehon päälihasryhmät säestävät kapellimestari herra Aivon tahtipuikkojen käskyjen mukaan vuoroperään vaieten ja maksimaaliseen forteen kurkottaen: kasvojen lihakset, rintalihakset, ojentajat, hartialihakset, selän ojentaja… Lonkankoukistajat pienentävät lonkkanivelkulmaa ja takareidet polvinivelkulmaa ja PUM pakarat sekä etureidet pamauttavat patarumpua samalla kun yläselkä ja olkavarret tekevät olkanivelten ääriojennusta ja kyynärnivelten äärikoukistusta. Lonkka- ja polvinivelet suoristuvat, olkanivelet ojentuvat viimeiset asenteensa, kyynärnivelet koukistuvat vielä muutaman asteen ja leuka heilahtaa vetotangon yli. Vuosien työ ja päivien henkinen lataus purkautuu yhteen vetoon – tätä on parhaimmillaan nykyaikainen lisäpainoleuanveto – mieletöntä maksimivoimaurheilua, joka vaatii huippusuorituksiin taakseen vuosien laadukkaan maksimivoimaharjoittelun. Myös räjähtävä nopeusvoimaharjoittelu palvelee kykyä pamauttaa kaikki motoriset yksiköt mahdollisimman kerralla töihin ja hallita tehokkaasti sensomotorisen proprioseptiikan sävyttämän koneiston avulla lihasten välistä koordinaatiota nopeassa suorituksessa. Kovalla tehontuotolla saadaan kiihtyvyyttä ja inertian avulla massa liikkuu, vaikkei liikeradan jokaisessa pisteessä tuotettu voima olisi yhtä suuri kuin kappaleen paino. Kun lisäpainoleuanvetosuorituskykyä halutaan maksimoida huolimatta painoluokasta, niin vaati se myös valtavasti hypertrofista treeniä taustalleen, jotta saadaan rakennettua leveä ja paksu selkä, joka on leuanvetokoneiston päämoottori. Hypertrofisen harjoittelun kannattaa vain olla luonteeltaan sellaista, että se tukee maksimaaliseen ja nopeaan voimantuottoon kykenevän laadukkaan lihassupistusta säätelevän proteiinikoneiston syntymistä. 

Lauantaina oli lisäpainoleuanvedon Suomen Cupin 2014 ensimmäinen osakilpailu. Olin kisassa klo 14 saakka Suomen leuanveto ry:n puheenjohtajan ja urheiluseura Keljon Viestin leuanvetojaoston puheenjohtajan roolissa. Klo 14 hyppäsin urheilijan rooliin ja kilpailin -90 kg sarjassa myöhemmin iltapäivällä. Kyseessähän oli ensimmäiset viralliset nykyaikaiset lisäpainoleuanvetokilpailut. Voitin oman sarjani koko kisojen kovimmalla lisäpainolla, 90 kilolla, kaikki sarjat huomioon ottaen ja sain kunnian saada ensimmäisenä haltuuni -90 kg sarjan Suomen ennätyksen, jota tietenkin pyrin itse parantamaan jo huhtikuun SM-kisoissa, joissa pyrin pitämään haastajat takanani. Sarjani kakkonen, Tuomas Burke, veti myös huikeat raudat, 83 kg. Olen tosi iloinen voitosta, Suomen ennätyksestä ja ysillä alkavasta tuloksesta. Viimepäivien valmisteluissa on kuitenkin vielä parantamisen varaa. Tällä kertaa en pystynyt optimoimaan painonpudotuksessa suhteellisen ja absoluuttisen voiman suhdetta. Painoin kisassa 85,4 kiloa ja sain ylös 90 kiloa (yhteispaino 175,4 kiloa). 10 päivää ennen kisaa vedin viimeisessä kovassa treenissä 90 kiloa 89-kiloisena (yhteispaino 179 kiloa) paljon helpommin ja kevyemmin kuin kisassa. Kisassa missasin kolmosnoston 94 kiloa selkeästi (yhteispaino 179,4 kiloa). Nesteiden vedätykseni oli ilmeisesti liian kova tällä erää ja täytyy seuraavan kerran ottaa maltillisemmin. Valmentaminen on tiedettä sekä taidetta ja käytäntö opettaa. Ioniepätasapainosta, joka voi vaikuttaa epäsuotuisasti sekä hermoston toimintaan että parifeerisiin lihassupistusmekanismeihin, kielivät kisan jälkeiset jalkakrampit: jalat lähti alta ja 15 min piti odotella merisuolan imeytymistä ennen kuin pääsi ukko takaisin liikenteeseen. Jos huhtikuun SM-kisoihin saisi absoluuttisen ykkösen vähintään 183 kiloon, niin jo sillä pystyisi ottamaan 95 kiloa 88 kiloisena.

Paras kisanostoni lauantailta – tämänhetkinen -90 kg sarjan SE eli 90 kg:

Viimeinen äärimmäisen kova treenini 10 vuorokautta ennen kisoja (aloitusraudat otin vielä 5 päivää ennen kisaa viimeisessä valmistavassa treenissä):

Lopuksi on vuorossa muutama sana Suomen Leuanveto ry:n puheenjohtajan näkövinkkelistä. Tuossa roolissa koitan aina katsoa asioita epäitsekäästi lajin ja urheilijoiden etua ajatellen. Olen tosi onnellinen, että SLRY:n hallituksen talkooväki on jaksanut tehdä maaliskuusta 2013 alkaen niin paljon töitä, että olemme päässeet nollasta siihen, että meillä on jo kunnon kilpailujärjestelmä lisäpainoleuanvedossa ja ensimmäiset n. seitsemänkymmenen leuanvetourheilijan yli kahdensadan vedon täyteiset kisat ovat takana. Valorinne oli lauantaina parhaimmillaan majesteetillinen jännitystä tihkuva leuanvetokattila, jossa yleisö sekä kanssakilpailijat kannustivat rajusti vetovuorossa olevaa urheilijaa. Rehti urheiluhenki on sitä, että kisaillaan tosissaan, mutta kunnioitetaan ja arvostetaan muita tajuten, että urheilu on vain urheilua. Ihminen on jännä eläin – se kykenee valtaisaan hyvään ja valtaisaan pahaan. Parhaimmillaan kilpaurheilukulttuuri voi olla suurelle kansanjoukolle yhteistä hyvää: jännittäviä elämyksiä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, pätevyyden kokemuksia ja elämässä tärkeää tavoitteiden asettelua (motivaatiota) tuottava asia. Toivottavasti leuanvetourheilun kehitystyötä onnistutaan jatkamaan samassa hengessä siten, että Suomen Leuanveto ry säilyy demokraattisena urheilijalähtöisenä tahona, joka kykenee osaltaan olemaan mukana tuottamassa sen näköistä leuanvetourheilua, josta leuanvetourheilijoiden enemmistö nauttii ja iloitsee. SLRY:n hallitus on tehnyt satoja ja satoja tunteja töitä yhdeksän kuukauden aikana. Itsekin olen SLRY:n merkeissä kuluneena yhdeksänä kuukautena muun muassa kirjoittanut satoja sivuja sähköpostia, soittanut toistasataa puhelua, kirjoittanut monen monta asiakirjaa, täyttänyt viranomaishakemuksia/-ilmoituksia sekä tehnyt kasapäin ajatus- ja organisaatiotyötä. Tämä kaikki on tapahtunut liikuntabiologian opintojen, fysiikkavalmentajan töiden, yksityiselämän ja oman urheilun ohella. Ilman ilmaista vapaaehtoistyötä tämmöisiä huikeita juttuja, kuten lauantain Cup-kisoja, ei saada tehtyä. Lauantain Suomen Cupin kisojen talkooporukassa oli mukana perikymmentä henkeä. Kisajärjestelyissä monia asioita täytyy tehdä kuukausia ennen ja viimeinen kaksiviikkoinen on sitten kiihtyvä käytännön osuus, joka huipentuu itse kisapäivään. Kaikki maailmassa oleva ihmiskulttuuri on ihmisten luomaa todellisuutta, johon ihmiskunta voi 100 % valinnoillaan vaikuttaa. Minkään luonnon ulkopuolisen ihmiskulttuurin osan olemassaolo ei ole itsestäänselvyys ja yhteisen hyvän nimissä meidän tulisi koittaa pitää kiinni jo luoduista hyvistä jutuista ja koittaa muokata olemassa olevia huonoja asioita hyviksi. Valinnoilla ja niitä seuraavalla konkreettisella työllä saadaan asioita aikaan. Hyvät valinnat ja niitä noudattava työ on kaiken ihmisen luoman hyvän lähtökohta – koska meillä on mahdollisuus kantaa oma kortemme yhteisen hyvinvoinnin kekoon, niin miksi jättää se optio käyttämättä? Ympärillä oleva ylikapitalistinen yli-individualistinen yhteiskunta on ihmisvalinnoin luotu kokonaisuus, joka ei ole ”asia jolle emme mahda mitään”, vaan muokattavissa oleva kokonaisuus, josta hyvillä valinnoilla ja niitä seuraavilla teoilla on paremmaksi paikaksi elää. Paikaksi, jossa ihmiset olisivat onnellisempia. Onnellisuuteen ihminen tarvitsee sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta, pätevyyden kokemuksia, oman elämänsä itsemääräämisoikeutta sekä tunnetta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Kohti leuanvetokevättä 2014!
13.1.2014 TR

Tavoitteenasettelu tavoitteellisessa urheiluharjoittelussa ja onnen avaimet kilpaurheilijan, valmentajan sekä tavoitteellisen kuntourheilijan elämäntyylissä (U & EF)

Ensin asetetaan tavoite, jonka saavuttamiseksi tehdään tukku teoreettista ajatustyötä (harjoittelun suunnittelu) ja käytännön työtä (treenaaminen). Tavoitteen saavuttamisen jälkeen juhlitaan ja nautitaan tavoitteen saavuttamista. Onnistumisen riemujuhlan jälkeen asetetaan uusi tavoite, jota kohti aletaan tehdä töitä. Myös tavoitteen eteen tehtävä työ on pääsääntöisesti mielekästä ja hauskaa. Tässä alati toistuvassa ketjureaktiossa, jossa seuraava porras on hieman edellistä haastavampi, lienee tavoitteellisen urheiluharjoittelun mielekkyyden salaisuus. Monesti ihminen, jolla on selvä päämäärä, jota kohti ponnistelee, on onnellinen. Hyvä tavoite on realistinen, mutta haastava. Realistisuus ei tarkoita potentiaalinsa aliarviointia, vaan realistista ”ei rajoja”-tavoitetta, jolloin jättää itselleen myös mahdollisuuden ylittää asettamansa tavoitteen, mutta on hetkellisesti täyttynyt ja tyydyttynyt saavuttaessaan tavoitteen (ei odota itseltään sen ylittämistä). Saavuttamiaan asioita täytyy myös oppia terveesti arvostamaan ja kunnioittamaan (mikä työ silloin olikaan päästä pisteestä A pisteeseen B, vaikka nyt ollaankin jo pisteessä C), vaikka kehitysvaiheessa olevalle urheilijalle eilisen urotyöt ovatkin nykyisyyden arkipäivää.

Tavoitteellinen harjoittelu voi olla puhtaan tehtäväsuuntautunutta, jolloin ainut keskittymisen kohde on se, että itse kehittyy. Tavoitteellinen harjoittelu voi olla myös puhtaan kilpailusuuntautunutta, jolloin ainut tavoite on se, että pääsee kovemmalle tasolle kuin muut. Mielestäni kilpaurheilun harrastamisen mielekkyyteen kuuluu se, että täytyy haluta olla parempi kuin muut, koska miksi muuten kilpailla? Ilman tätä tavoitetta pelkästään itselle järjestetyt testit riittävät. Kilpailemisen taustalla olisi hyvä olla aito kilpailemisen ilo. Kuitenkaan pelkkä kilpailusuuntautunut motivaatio ei ole mielestäni urheilijan onnellisuuden näkökulmasta terve lähestymistapa kilpaurheilijallekaan, vaan pääprioriteettina tavoitteiden asettelussa tulisi olla omien rajojen etsiminen. Sopiva yhdistelmä tehtäväsuuntautunutta ja kilpailusuuntautunutta motivaatiota ja tavoitteenasettelua tuo kilpaurheilijalle varmasti sekä tuloksellisesti että sijoituksellisesti parhaan tuloksen, mutta tekee etenkin onnellisimmat urheilijat ja antaa lisäksi motivaation kehittyä, vaikka olisi jo lajissaan parempi kuin muut (esim. aktiivit maailmanennätysurheilijat). Jos pääsee panostuksillaan (ympärillä oleva tietotaito, tekemiseen ajava intohimo ja päivittäinen työnteko) urheilu-uransa aikana mahdollisimman lähelle rajojaan (elämän monimuotoisuus ja ihmisen inhimillisyys huomioiden), niin mitä muuta urheilijalta voi vaatia – ei mitään. Kuntourheilijalle (tavoitteellisestikin treenaavalle), joka ei kilpaile, pelkkä tehtäväsuuntautunutkin motivaatio ja tavoitteenasettelu riittävät täydellisesti.

Tavoitteisiin pyrkimisen ja niiden saavuttamisen lisäksi urheilijan elämää rikastuttaa koko lajiin kuuluva ihmisten synnyttämä ja alati uudelleen muokkautuva urheilukulttuuri harjoituksineen, kavereineen, kanssaihmisineen, paikkoineen, arvoineen, merkityskenttineen, sääntöineen, ruokineen, rutiineineen, matkoineen, tapahtumineen ja ystävineen. Onnellisen urheilijan elämä on moniulotteista elämää, jossa oman lajin harrastaminen kulkee sopusoinnussa muun elämän, kuten ihmissuhteiden, opiskelun tai työn (urheilukin voi olla päätoiminen työ, jos on huippu-urheilija), mahdollisten muiden harrastusten ja ihmisen perustarpeita tyydyttävien arkiaskareiden kanssa. Tärkeintä, jotta urheilija voi olla onnellinen ihminen, on se, että urheilija elää, eikä suorita. Sama pätee kyllä kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen elämään. Jos teet jotain työtä intohimosta työhön ja siksi, että työ tuo mielekästä sisältöä elämään (ja kenties on vielä yleishyödyllistä tuoden iloa myös muille), niin anna mennä! Jos teet jonkin asian esimerkiksi vain siksi, että näyttää hyvältä CV:ssä, niin mieti vielä uudestaan. Onko curriculum vitae hautakivessä asia, joka tekee sinut onnellisimmaksi maan päällä? – tuskin, jos mietit sinulle mielekästä tekemistä ja rakkaita ihmisiä. 

4.-5.4.2013

TR

Parisuhdevinkkejä onnen polulle (EF)

Lähes jokainen parisuhde, joka alkaa aidolla rakastumisella, lienee onnellinen rakkauden alkuhuuman ajan, mutta kypsän rakkauden vaiheessa ongelmat monesti alkavat johtaen lopulta rakkauden laimenemiseen tai loppumiseen. Mielestäni rakkautta ja onnellisuutta ei pitäisi ajatella pelkästään sattuman armoilla olevana tilana, vaan asioina, joiden hyväksi voi aktiivisesti tehdä paljon. Mielestäni seuraavalla kahdeksan kohdan listalla pääsee pitkälle pitkäkestoisen onnen tiellä parisuhteessa ja parisuhderakkaudessa:

1)

Ole aidosti ja aktiivisesti kiinnostunut toisen elämästä. Jaa yhdessä toisen kanssa ilon ja surun lähteet, onnistumiset ja epäonnistumiset.

2)

Jaa aidosti ja aktiivisesti omaa elämääsi toisen kanssa. Jaa ilon ja surun lähteesi, onnistumisesi ja epäonnistumisesi.

3)

Anna aktiivisesti hellyyttä ja rakkaudenosoituksia toiselle ja ota niitä avosylin vastaan.

4)

Pitäkää aktiivisesti ja tietoisesti seksielämänne mielikuvituksellisena, virkeänä ja kaavoihin kangistumattomana.

5)

Antakaa elämänkumppanillenne tilaa. On tärkeää, että teillä molemmilla on myös oma elämä. Toisen harrastuksista tai ystävistä mustasukkaisena oleminen on onnellisen yhteiselämän tuho.

6)

Järjestäkää aktiivisesti yhteistä vapaa-ajan tekemistä – siis paljon muitakin yhteisiä ja hauskoja vapaa-ajan aktiviteetteja kuin seksi. Silloin, kun on sekä yhteinen elämä että omat elämät, joista yhteisestä tärkeät asiat jaetaan kokemuksen ja omista keskustelun avulla, niin ollaan oikealla tiellä pitkäkestoisen onnen polulla.

7)

Puhukaa suhteen alusta alkaen avoimesti kaikesta. Kokonaisvaltainen, syvällinen ja filosofinen vuorovaikutuksellinen keskustelu on kaiken hyvän ja kaikkien onnistuneiden ratkaisujen edellytys.

8)

Kunnioittakaa ja arvostakaa elämänkumppanianne terveesti. Se, miten toisesta puhuu, kertoo paljon siitä, miten häntä arvostaa.

Mitä onnellisempia yksilöitä, sitä onnellisempi yhteiskunta - Iloitkaa, rakastakaa ja eläkää: tässä ja nyt, tänään ja huomennakin.

27.1.2013

TR 

40 tuntisesta työviikosta 20 tuntiseen työviikkoon (EF)

Valtakunnan johtoporras ehdottelee kaikenlaista, kuten työviikkojen tuntimäärän pidentämistä kahdella tunnilla (40:stä 42:een). Mietitäänpä nyt onko näillä kapitalisteilla mitään käryä siitä, mikä ero on materialistisella elintasolla ja elämänlaadulla. Materialistiseen elintasoon vaikuttaa enimmässä määrin tavara ja palvelut, joita kulutat. Elämänlaatuun vaikuttaa vapaa-aika, mielekäs työ, harrastukset ja muu mielekäs tekeminen, ihmissuhteet ja peruselintarpeiden tyydyttyminen. Juoksetko mieluummin oravanpyörässä omistaen kaksi kertaa suuremman asunnon kuin tarvitsisit, ajamalla autolla työmatkat, jottei vahingossakaan kertyisi arkiliikuntaa istumisen sijaan ja ostamalla tavaraa, jolla et loppujen lopuksi tee mitään muuta, kuin kulutat turhaan maapallon luonnonvaroja VAI tekisitkö mieluummin 20–30 tuntia viikossa töitä, viettäisit paljon aikaa rakkaiden harrastusten ja sinulle tärkeiden ihmisten kanssa sekä työmatkoilla huolehtisit terveydestäsi arkiliikunnan merkeissä jalan tai polkupyörällä? Ensinnäkin ylisuurella rahamäärällä ei saa ostettua onnea ja toisekseen rahalla ei voi edes tehdä asioita, jos ei ole aikaa ja henkisiä voimavaroja.

Ajatellaanpa nyt vaikka kolmihenkistä perhettä, jossa on isä, äiti ja neljävuotias lapsi. Molemmat vanhemmat tienaavat 1000 € kuussa tehden 20 tuntia töitä viikossa. Perhe syö huipputerveellistä ruokaa panostaen kasviksiin, marjoihin, hedelmiin, kalaan, laadukkaisiin liha- ja maitotuotteisiin, pähkinöihin, siemeniin, sieniin sekä öljyihin. He ostavat vielä suurimman osan ruoastaan luomuna. Ruokalasku on 600 € kuussa. Heillä on kotoisan ihana ja viihtyisä vuokra-asunto. Kolmio, jonka vuokra on 800 € kuussa. Lapsen, jonka ei hirveästi tarvitse olla päiväkodissa vanhempiensa vähäisen työn takia, päiväkoti on asunnon vieressä, joten lapsen hoitoon vienti onnistuu jalan. Molemmat vanhemmat pyöräilevät töihin. Perheellä menee erinäisiin laskuihin 200 € kuussa. Perheen yksilöllisiin ja yhteisiin liikunta- ja taideharrastuksiin kuluu keskimäärin 200 € kuussa. Perhe siis syö huippuhyvää ruokaa 5-6 kertaa päivässä (ja käyttää ruokaan rahaa keskivertoa enemmän), asuu viihtyisässä asunnossa (jossa ei ole siivouspäivänä uuvuttavan paljoa neliöitä), on velaton, harrastaa yhdessä ja yksilöinä rakkaita harrastuksia sekä viettää paljon aikaa toistensa sekä hyvien ystävien ja tuttavien kanssa. Kokonaismenot kuussa ovat 1800 €. Edelleen vanhempien kokonaispalkasta jää joka kuukausi 200 € ylimääräistä, josta voi säästää sekä pahan päivän varalle että esim. yhteisiin lomamatkoihin. Nyky-Suomessa materialistisen elintason kasvu on ajat sitten yliampunut yli peruselintarpeiden. Edellisestä esimerkistä käy ilmi, että 1000 € kuukausipalkallakin peruselintarpeet täyttyvät heikun keikun, jos mitoittaa materialistisen elintasonsa oikein. Suomessa köyhyysrajana pidetään kuitenkin 1080 euron nettotuloja (…pitäisi mennä vaikkapa Etiopian tai Intian maaseudulle katsomaan meininkiä näiden rajojen asettajien…).

Toisen esimerkin samankokoisessa perheessä molemmat vanhemmat tienaavat 4000 € kuussa. Perhe asuu 300 neliön omakotitalossa kaupungin kalleimmalla asuinalueella velkaa lyhennellen. Perheen isä kulkee Mersulla töihin ja äiti BMW:llä. Lapsi viedään hoitoon autolla ja vähäisestä yhdessäoloajasta huonoa omaa tuntoa kolkuttava mieli korvataan hukuttamalla lapsi materialistiseen krääsään ja videopelit toimivatkin lapsen toisina kasvattajina. Vanhemmat tekevät 45 tuntista työviikkoa ylityötunteineen ja tulevat väsyneenä kotiin syömään einesruokaa lapsen kanssa (fyysinen terveys tuhotaan henkisen hyvinvoinninkin ollessa kiikun kaakun…). Arkiliikunta rajoittuu hiiren ulkoiluttamiseen matolla sekä auton ratin pyörittelemiseen. Makuuhuoneessakaan ei usein parasympaattinen hermosto tee hommiaan sen enempää erektion kuin laadukkaan unen merkeissä, kun stressihormonit hyrräävät (…samaan aikaan liikkuvan luomuhippiperheen kodissa lapsen jo nukahdettua harrastetaan taivaallista seksiä, jonka jälkeen vaivutaan yhdeksäksi tunniksi laadukkaaseen ja palauttavaan uneen…).  Aitoja ihmissuhteita ei juuri ole, kun sosiaalinen elämä on tuhlaantunut verkostoitumiseen eli kulissisuhteiden luomiseen, jolloin kanssakäyminen on politiikkaa, ei elämää.

Kumman elämäntavan valitsisit?

12.12.2012

TR

PS. Teksti on tahallisesti luonteeltaan provosoiva ja karrikoiva. Pienemmätkin muutokset kuin työajan puolittaminen tuovat viikkoon kummasti aikaa lisää tehdä itselle ja läheisille tärkeitä asioita. Toki on myös ihmisiä, kelle työ on aidosti se tärkein asia elämässä, mutta näin ei kuitenkaan kovin monen kohdalla tunnu olevan.

PPS. Oikeasti joku keskimäärin 30 tuntinen työviikko voisi olla sopiva Suomeen. Arkisin olisi kuuden tunnin työpäiviä ja viikonloput olisi vapaata. Elintaso olisi hyvä ja elämä sopusoinnussa luonnon kanssa. Jokaisen työpanos keskittyisi jollain tasolla yhteisen hyvän rakentamiseen, eikä pelkkää turhanpäiväistä kapitalistista voittoa tavoittelevia töitä tehtäisi. Samalla jäisi aikaa rakentaa huippuhyvä elämänlaatu ja voisimme olla esimerkkikansa muille maille siitä, miten ikuisen kasvun sijasta voisi tavoitella sopusointuista kultaisen keskitien kokonaisuutta, jossa ihminen eläisi luonnon kanssa tasapainossa ja pystyisi tekemään myös itsestään ja kanssaeläjistään onnelliset.