Urheilijan oman arvostusasteikon merkityskentän urheilijana luo hänen asettamansa tavoitteet. Keihäänheittäjälle on toisarvoista kuinka hän pärjää pituushyppykisassa, johon hän osallistuu, mutta keihäänheittokisan tosissaan ja intohimoisesti kilpaurheilua harrastava keihäänheittäjä haluaa palavasti voittaa. Aktiiviselle keihäänheittäjälle on erittäin merkityksellistä kuinka pitkälle hän pystyy heittämään keihästä. Keihäsuransa lopettaneelle ex-keihäänheittäjälle ei enää yleensä ole merkitystä sillä, kuinka pitkälle hän saa heitettyä keihästä; sillä usein miten on merkitystä edelleen kuinka pitkälle hän on aikanaan pystynyt heittämään keihästä. Ihmiselämän jatkumon muodostavat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Uskoisin, että onnellinen ja tasapainossa oleva ihminen arvostaa terveellä tavalla menneisyyden saavutuksiaan samalla, kun elää nykyhetkeä ja suunnittelee tulevaa. Urheilijalle tarpeeksi spesifi tavoitteenasettelu on tärkeää, sillä kaikkea ei voi saavuttaa yhtä aikaa – oman suorituskyvyn rajoja etsivä urheilu vaatii priorisointia.
Todennäköisesti suurinta mitä urheilija voi urheilijana saavuttaa on päästä mahdollisimman lähelle omia rajojaan omassa lajissaan. Geneettistä potentiaaliaan kukaan tuskin saavuttaa, koska urheilijan tuloskuntoon vaikuttavassa muuttujien valtameressä on varmasti aina jotain, jonka olisi voinut tehdä optimaalisemmin – ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä eli inhimillisiä, onneksi. Lisäksi jokaisen urheilijan ihmisyyteen kuuluu se, että myös urheilijalla on elämässä muuta elämää kuin urheilu – toisilla urheilijoilla enempi ja toisilla vähempi, mutta jokaisella kuitenkin jotain: sosiaaliset suhteet, muut harrastukset, työ, opiskelu, kotityöt, korvamerkkaamaton vapaa-aika jne. Muun elämän eri osa-alueiden asiat kannattaa tehdä erinomaisesti tai hyvin, riippuen asiasta. Huonosti tehdyistä asioista ei tule kuin huono mieli. Kaikkia asioita ei kuitenkaan kannata pyrkiä hoitamaan myöskään erinomaisesti, sillä se vie todennäköisesti liikaa aikaa sekä aiheuttaa turhaa stressiä ja suorittamisen tunnetta – osa elämän asioista on sellaisia, että riittää, kun ne tekee hyvin.
Kun tavoitteellisesti harjoittelevalla urheilijalla on tavoitteena omien rajojensa etsiminen, hän on tiellä kohti tuntematonta. Rajat ovat jossain, mutta kukaan ei tiedä missä. Positiivisesti ajatteleva urheilija ajattelee olevansa lähempänä suurinta suhteellista tavoitettaan, kun tekee uuden ennätyksen. Negatiivisesti ajattelevalla urheilijalla on ristiriitainen olo ennätyksen tehdessään; hän toisaalta iloitsee uudesta ennätyksestä, mutta toisaalta suree sitä, että oma kehittymispotentiaali heikkeni taas yhdellä pykälällä. Ei tarvinne arvailla monesti, kumpi edellislauseiden urheilijatyypeistä tulee todennäköisesti pääsemään lähemmäksi omia rajojaan. Joka tapauksessa urheilijan kehityskäyrä muuttuu iän myötä lähes lineaarisesti nousevasta suorasta hiljalleen tasaantuvaksi kaareksi, joka saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa ja kääntyy sen jälkeen laskuun. Monet nopeuslajien urheilijat saavuttavat absoluuttisen huippunsa noin 20–30-vuotiaina. Nopeuskestävyyslajien urheilijat ovat yleensä parhaimmillaan noin 25-30-vuotiaina. Maksimivoima- ja kestävyyslajien urheilijoilla puolestaan absoluuttinen huippu osuu usein noin 25–40 ikävuoden väliin.
Kun tavoitteellisesti harjoittelevalla urheilijalla on tavoitteena omien rajojensa etsiminen, hän on tiellä kohti tuntematonta. Rajat ovat jossain, mutta kukaan ei tiedä missä. Positiivisesti ajatteleva urheilija ajattelee olevansa lähempänä suurinta suhteellista tavoitettaan, kun tekee uuden ennätyksen. Negatiivisesti ajattelevalla urheilijalla on ristiriitainen olo ennätyksen tehdessään; hän toisaalta iloitsee uudesta ennätyksestä, mutta toisaalta suree sitä, että oma kehittymispotentiaali heikkeni taas yhdellä pykälällä. Ei tarvinne arvailla monesti, kumpi edellislauseiden urheilijatyypeistä tulee todennäköisesti pääsemään lähemmäksi omia rajojaan. Joka tapauksessa urheilijan kehityskäyrä muuttuu iän myötä lähes lineaarisesti nousevasta suorasta hiljalleen tasaantuvaksi kaareksi, joka saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa ja kääntyy sen jälkeen laskuun. Monet nopeuslajien urheilijat saavuttavat absoluuttisen huippunsa noin 20–30-vuotiaina. Nopeuskestävyyslajien urheilijat ovat yleensä parhaimmillaan noin 25-30-vuotiaina. Maksimivoima- ja kestävyyslajien urheilijoilla puolestaan absoluuttinen huippu osuu usein noin 25–40 ikävuoden väliin.
Urheilijan tie kulkee siis läpi useimmiten aaltoilua ja tasanteita sisältävän kehityspolun myötä uran absoluuttiseen suorituskykyhuippuun ja tuolla aikavälillä pystyy saavuttamaan sekä omaan kaikkien aikojen suorituskykyyn suhteutettua suhteellista kehitystä että muihin saman lajin kilpaurheilijoihin suhteutettua absoluuttista kehitystä. Oman uransa huipun saavuttamisen jälkeen urheilija pystyy yleensä jonkun aikaa pitämään yllä elämänsä parasta absoluuttista tulostasoa, jonka jälkeen ikääntymisen vaikutuksesta tulostaso lähtee väkisinkin tippumaan, vaikka edelleen omistautuisi harjoittelulle tosissaan ja tekisi erittäin laadukasta työtä urheiluharjoittelun, levon, syömisen ja mentaalisten voimavarojen saralla. Urheilu-uran huippuvaiheeseen noustessa ja huippuvaiheessa urheilijan motivaation lähteinä voivat olla ainakin kehittyminen, menestyminen, omien rajojen etsiminen ja hauskanpito. Usein myös oman lajin piirissä syntyneet kaveruus- ja tuttavuussuhteet motivoivat toimimaan lajin parissa ensin urheilijana, ja myöhemmin kenties muussa roolissa tai muissa rooleissa.
Oman urheilu-uransa huippusuorituskykyvaiheen jälkeen iso osa urheilijoista siirtyy kuntourheilijoiksi, osa jatkaa veteraaniurheiluun ja osa vaihtaa vielä lajia. Jotkut lopettavat liikkumisen jopa kokonaan, mutta se on onneksi harvinaista, sillä terveys- ja kuntoliikunta kuuluu kaikille hyvinvointiaan arvostaville! Lajin vaihdossa on se kehitysinnon siemen, että uudessa lajissahan kehityspotentiaalia usein vielä on jäljellä kypsemmästäkin iästä huolimatta. Veteraaniurheilun juju ei enää kuitenkaan ole kilpailla absoluuttisesta hyvyydestä koko urheilulajiväestön kanssa. Sen juju ei ole myöskään pyrkiä kehittymään suhteessa omaan kaikkien aikojen parhaimpaansa, jos takana on kilpaurheilu-ura 20–40-vuotiaana samassa lajissa. Veteraaniurheilussa kilpaillaan sekä ikääntymistä vastaan että absoluuttisesti suhteessa muihin oman ikäisiin. Harjoittelemalla ei voi estää ikääntymisen aiheuttamaa fyysisen suorituskyvyn laskua, mutta urheiluharjoittelun avulla voi minimoida fyysisen suorituskyvyn laskun. Hyvin todennäköisesti on niin, että osalle ihmisluonteista veteraaniurheilu sopii ja osalle ei. Se lienee kuitenkin varmaa, että veteraaniurheilu tuo iloa ja mielekästä sisältöä elämään lukuisille veteraaniurheilun ystäville.
Toivotan liikunnallista, positiivisten elämysten voittoista ja elämänmakuista kevättä. Työstän tällä hetkellä graduni kirjallisuuskatsausta. Kirjallisuuskatsauksen voimaharjoitteluosiosta on tarkoitus tehdä perusteellinen varsinkin maksimivoimaharjoittelun ja voimaharjoittelun hermostollisten adaptaatiomekanismien sekä hypertrofisen voimaharjoittelun ja lihaskasvun fysiologian osalta. Lisää asiaa aiheesta on todennäköisesti luvassa jossain vaiheessa tässä blogissakin.
23.-24.3.2014
TR
