Lisäravinteiden ja dopingin ero (U & EF)

ADT:n (Suomen Antidopingtoimikunnan) alaiselle kilpaurheilijalle doping-kysymys on sinänsä yksinkertainen. ADT:n kiellettyjen aineiden ja menetelmien listalla olevia aineita ja menetelmiä ei saa käyttää. Muita saa. Piste. Hyvin selkeä eettinen ohje on siis kilpailla näiden yhteisten sääntöjen mukaan. WADA:n (eli maailman antidopingtoimiston, jonka alainen myös siis ADT on) doping-aineeksi luokittelun perusteina ovat kolme pääpykälää, joista vähintään kahden täytyy toteutua, jotta kyseessä on dopingaine: 

1. Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia 
2. Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle 
3. Ne ovat urheiluhengen vastaisia

(http://www.usada.org/substances/prohibited-list/)

Suorituskyvyn nosto ja terveydellinen haitta ovat suhteellisen selkeitä kriteereitä, mutta ”urheiluhengen vastaisuus” on hyvin tulkinnanvarainen määritelmä. Suorituskyvyn nostoa ja terveydellisiä haittoja voi mitata fysiologisilla tieteellisillä mittauksilla (efektin suuruus ja kesto jne.), mutta urheiluhenki on abstrakti käsite, jonka voi määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Dopingin määrittelemiseen ei liene olemassa yksiselitteistä keinoa, niinpä olen tullut siihen tulokseen, että WADA:n määritelmä on kuitenkin melkoisen hyvä, kuten blogitekstin edetessä tulette huomaamaan. Korostan jo tässä vaiheessa, että mielestäni mahdollisuus harrastaa kilpaurheilua terveellisistä lähtökohdista on niin tärkeä asia, oikeastaan ihmisoikeus, että antidoping-toimintaa tarvitaan. Se, että doping on vaikeaa määritellä, ei oikeuta sitä, että kaunis ajatus puhtaasta urheilusta tulisi tuhota.

Vaikeasti määriteltävissä asioissa tarvitaan ”poliittisia päätöksiä”, joilla toimintaa linjataan. Toki päätösten takana tulisi olla argumenttikilpailu, jossa loogisimmat argumentit ja eniten onnellisuutta ympärilleen luovat ratkaisut voittavat. Kaikessa ihmisen luomassa kulttuurissa on lieveilmiönsä, niin myös urheilussa. Isojen massojen yhteistyössä tarvitaan instituutioita, jottei homma repeä yksittäisiin erimielisyyksiin tai muutu hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tietyn säätelyn kautta saadaan aikaan paljon hyvää, kunhan säätely ei ole mielivaltaista, vaan hyvän tahdon ja loogisen järjen ohjaamaa. Doping-vapauteen pyrkivissä urheilulajeissa/lajiliitoissa dopingvalvontaa tarvitaan samasta syystä kuin yhteiskunnassakin tarvitaan lakien valvontaa.

Itselleni ei elämässä ole yleensä riittänyt missään asiassa minkään instituution määritelmät mistään ellei instituution tekemän määrityksen filosofislooginen päättelyketju ole tarpeeksi hyvä. Lisäksi kriittinen ajattelu on kuulunut luonteeseeni murrosiän alusta asti, ja liikuntabiologin yliopistokoulutus on toki lisännyt kykyä ja moniulotteisuutta kriittisessä ajattelussa. Niinpä olen miettinyt myös sitä miten voidaan erotella suorituskyvyn optimointiin käytettävät sallitut ja kielletyt keinot doping-vapaassa urheilussa / naturaalitreenaamisessa. Milloin voi hyvällä omallatunnolla pitää itseään naturaaliurheilijana/-treenaajana? Tämä eettisfilosofinen pohdiskelu koskettaa myös kaikkia kuntoilijoita kilpaurheilijoiden lisäksi.

Itse näen, että lähtökohtaisesti naturaalitreenaaminen voidaan rajata siten, että treenin, ruoan ja levon manipulointi suorituskyvyn optimoimiseksi on sallittua, mutta suorituskykyä lisäävien lääkeaineiden sekä lääketieteellisten menetelmien (kuten vaikkapa verensiirto) käyttö on kiellettyä. Missä kulkee sitten suorituskykyä lisäävän ruoan ja lääkeaineen rajapinta? Mitkä aineet voidaan luokitella suorituskykyä parantaviksi lisäravinteiksi eli osaksi ruokaa, ja mitkä ovat selkeästi suorituskykyä parantavia ei-ruoaksi määriteltäviä synteettisiä aineita eli käytännössä lääkeaineita / dopingia? Kysymykseen ei liene yksiselitteistä vastausta, että mitkä molekyylit voidaan luokitella ruoaksi ja mitkä ei, joten väliin tarvitaan hyvään tahtoon ja loogisuuteen perustuvia ”poliittisia lautakuntapäätöksiä” siitä, mikä määritellään dopingiksi ja mikä ei. Aiemmin käytin seuraavaa käytännönläheistä liian yksinkertaiseksi osoittautunutta logiikkaa: ”Sellaisia lisäravinteita, jotka voidaan luokitella ruoaksi, voi naturaalitreenaaja käyttää hyvällä omallatunnolla. Ruoaksi voidaan luokitella ainakin kaikki sellaiset lisäravinteet, joita löytyvät myös luonnon tuottamasta ruoasta jossain muodossa, olipa itse lisäravinne kantaruoastaan eroteltu osanen tai sitten synteettisesti valmistettu.” Tässä muutamia esimerkkejä:

• D-vitamiini – löytyy mm. kalasta: (http://www.fineli.fi/component.php?compid=2271)

• Hera-proteiini - löytyy maidosta: (http://examine.com/supplements/Whey+Protein/#summary1-0)

• Kreatiini - löytyy lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Creatine/#summary1-0)

• Beta-alaniini - löytyy jossain muodossa lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Beta-Alanine/#summary1-0)

• Sitrullinimalaatti - löytyy mm. vesimelonista: (http://examine.com/supplements/Citrulline/#summary1-0)

• HMB - löytyy mm. greipistä: (http://www.exrx.net/Nutrition/Supplements/HMB.html)

Ajattelin myös, jos joku "lisäravinne" voidaan tuottaa vain ja ainoastaan synteettisesti laboratoriossa ja se nostaa selkeästi fyysistä suorituskykyä, niin kyseessä ei liene lisäravinne, vaan doping-aine. Myöhemmin keskusteltuani lisää liikunta-alan ammattilaisten kanssa ja luettuani lisää tajusin, että erittäin monia WADA:n kiellettyjen aineiden listalla olevia aineita löytyy myös luonnosta. Siihen, määritelläänkö aine dopingiksi, ei vaikuta siis pelkästään aineen lähde, vaan myös pitoisuuden suuruus, vaikutuksen suuruus suorituskykyyn sekä ennen kaikkea aineen turvallisuus terveysnäkökulmasta. Lopullinen päätös siitä, lyödäänkö aine kiellettyjen aineiden listalle vai ei, on siis ”poliittinen lautakuntapäätös”, ja se lienee paras tapa toimia näin monimutkaisissa kysymyksissä. Lisäravinteen ja dopingin perimmäinen ero on siis se, että lisäravinteet eivät löydy WADA:n kiellettyjen aineiden listalta, mutta doping-aineet löytyvät. Lisäksi on tärkeää muistaa, että injisointi on jo lähtökohtaisesti dopingia, joten piikittäminen on kiellettyä, vaikka piikittäisi vaikkapa ”vain” suolaliuosta. Ravinto, johon myös lisäravinteet kuuluvat, tulee siis syödä. Tämä on yksi tärkeä yksityiskohta.

Terveysnäkökulma onkin mielestäni doping-asiassa erittäin tärkeä, ehkäpä se kaikkein tärkein: A) pitkäaikainen terveys on yksi tärkeimmistä yksilön ja häntä ympäröivän lähiyhteisön onnellisuuteen vaikuttavista perustekijöistä ja B) mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus harrastaa urheilua (myös kilpaurheilua) terveellisesti eli kaikissa kilpaurheilulajeissa soisi olevan edes yhden WADA:n/ADT:n alaisen lajiliiton. Dopingkiellot ja -testit eivät toki takaa 100 %:sti doping-vapaata urheilulajia, mutta dopingin kieltäminen säännöissä tekee dopingin käytöstä urheilulajissa moraalisesti kielletyn. Tämä on se tärkeä pointti. Hyvinvointinäkökulmasta on siis hyvä myös sellainen määritelmä, että lisäravinteet eivät ole terveydelle vaarallisia. Tämähän on oikeastaan aikalailla analoginen logiikaltaan WADA:n määritykseen siitä, että yksi kolmesta kriteeristä, joista kahden tulee toteutua aineen ollakseen dopingia, on ”niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle”.

Kehonrakennuksessa doping-aineiden käyttö näkyy ehkä kaikesta urheilusta raadollisimmin. Sen käyttö näkyy siinä paljaalla silmällä ulospäin toisin kuin esimerkiksi kestävyyslajeissa. Alla suomalaisen ADT:n alaisen naturaalikehonrakentaja Tuomas Kurosen kuva (laji Classic Bodybuilding, joka ADT:n testauksen piirissä) sekä ammattikehonrakentaja Kai Greenen kuva. Noihin kuviin tiivistyy hyvin ero ruoka (normiruoka + lisäravinteet) vs. doping + ruoka (doping, normiruoka ja lisäravinteet) treenin ja levon ohella lihasmassan hankintaan tähtäävässä harjoittelussa.

Vasemmalla ADT:n testaaman klassisen kehonrakennuksen harrastaja Tuomas Kuronen, ja oikealla ammattikehonrakentaja Kai Greene. (En omista valokuvien tekijänoikeuksia - poimittu netistä.)

Doping ei tulle koskaan urheilukulttuurista häviämään. Aina löytyy yksilöitä, joita kiinnostaa mihin pääsee, kun on kaikki keinot käytössä. Mielestäni monissa voimailulajeissa on itse asiassa ihan hyvä tilanne tässä: samassa lajissa on sekä WADA:n alainen doping-testattu liitto ja sitten liittoja, joissa doping on sallittua. Itse halveksun urheilijoita, jotka käyttävät dopingia, mutteivät myönnä sitä. Se, että avoimesti käyttää on sitten jo paljon hyväksyttävämpi arvovalinta, vaikkei terveysnäkökulmasta fiksua olekaan ja esimerkiksi julkisen terveydenhuollon kustannusten näkökulmasta on moraalisesti arveluttavaa. Ainakin itsellä menee sympatiat ”kaurapuurolla eläneen” peruspuusepän puolelle, jos peruspuuseppä ja roinabodari ovat munuaissiirrejonossa tuhoutuneen munuaisen takia.

Se on mielestäni selkiö, että kehon ulkopuoliset anaboliset tai muulla tavoin urheilussa menestystä parantavat hormonit ovat dopingia, jos niitä ei käytetä jonkin sairauden hoitoon ilman merkittävää efektiä suorituskyvyssä. Rehellinen ADT:n alaisen lajin urheilija toimii ADT:n laatiman kiellettyjen aineiden listan mukaan eli ei käytä sillä olevia aineita (eikä menetelmiä). Jokaisen kuntoilijan puolestaan täytyy määrittää itse etiikka sille, millä keinoin sallii itselleen tavoitteisiinsa pyrkimisen. Itse olen tällä hetkellä ADT:n alainen urheilija (SLRY), mutta muutenkin oma treenietiikkani sisältää sen, että suorituskyky tulee rakentaa treenin, ruoan, levon ja mielen avulla doping-vapaasti. Todella kovaa suorituskykyä (voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus) sekä (halutessaan) kehonmuokkaustuloksia pystyy saavuttamaan naturaalina. Esimerkiksi itse tein 29.4.2015 kolme sarjaennätystä punttisalilla, vaikka systemaattisia voimaharjoitteluvuosia on takana jo lähes kahdeksan kappaletta. Ihmisen potentiaali etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti on aika ällistyttävä, ja pitkäjänteisellä tekemisellä saa urheiluhommissa todella paljon aikaiseksi naturaalinakin. Toki esimerkiksi absoluuttisessa maksimivoimassa tai kehonrakentajan massoissa ei puhtain keinoin pääse lähellekään doping-tuloksia, mutta naturaalituloksiin pääsee paljon terveellisemmin. Lisäksi itseäni ja monia muita inspiroi ylpeys siitä, että tulokset on saavutettu ilman doping-aineita!

Tämä on mielestäni tärkeä asiakokonaisuus, josta liikunta-alan ammattilaisten valmentajat mukaan lukien sekä urheilijoiden tulisi tasosta ja tavoitteista riippumatta keskustella avoimesti! Etiikka ja moraali kuuluvat myös urheiluun, kuten muuhunkin elämään. Onnellinen ihminen tarvitsee jonkinlaisen eettisen normiston itselleen, jonka mukaan elää. Ilman eettistä normistoa ei ole oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Arvoja ja etiikkaa siis tarvitaan. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus, itsemääräämisoikeus, rakastaminen sekä rakastetuksi tuleminen ja pätevyyden tunne luovat onnellisuutta. Doping-vapaaseen urheiluyhteisöön kuuluminen luo sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja pätevyyden tunteeseen vaikuttaa tieto siitä, millä keinoilla saavutuksiinsa on päässyt.

Urheilun ja liikunnan iloa kevääseen!

27.4.–4.5.2015

TR 

Urheilun iloa (U & EF)

Urheilu on parhaimmillaan antoisia elämyksiä tarjoava polku, jolla nautitaan sekä matkanteosta että päämääristä. Nautinnollisen urheilun ei tarvitse olla kilpaurheilua. Itsensä kehittäminen fyysisesti tai henkisesti riittää onnistumisen elämyksiin. Kehittyminenkään ei ole millään tavoin pakollista, sillä virkistys-, elämys- ja terveysliikunta voivat tuottaa tukun antoisia ja ikimuistoisiakin elämyksiä pitäen fyysistä kuntoa vain yllä.

Ihmisen perustarpeita ja onnellisuuden tuojia ovat pätevyyden tunne, autonomian tunne, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tunne sekä sosiaalinen yhteenkuuluvuus.  Pätevyyden tunteen tuojana urheiluharrastus saattaa olla erinomainen. Ihminen vertaa itseään itseensä ja muihin. Tehtäväsuuntautuneissa urheilutavoitteissa saa kokea pätevyyttä siitä, että pystyy kehittämään itseään. Kilpailusuuntautuneesti voi kokea pätevyyttä siitä, että on paremmassa kunnossa kuin suurin osa muista. Kilpailusuuntautuneena asiana voittaminen kilpaurheilussa on äärimmäinen pätevyyden tunteen kokemus; saa tuntea olevansa paras – mikä ruokkisi enempää pätevyyden tunnetta?

Pätevyyden tunteen metsästämisessäkin kohtuus lienee kuitenkin tie kestävään onneen. Voittamisesta sun muusta saa ja kannattaa iloita, mutta siitä ei saa tulla elämäntarkoitus. Ihminen, joka määrittää itsensä vain urheilumenestyksensä kautta on haavoittuvainen ja hauras. On syytä muistaa, että luokan huonoin telinevoimistelija voi olla paljon onnellisempi ihminen kuin telinevoimistelun maailmanmestari. Urheilu on kuitenkin vain urheilua.

Voittaminen ei tee siis itseisarvoisesti onnelliseksi vaikka pätevyyden tunnetta se tarjoaakin. Se voi kuitenkin lisätä onnellisuutta ja siihen liittyvät tapahtumasarjat tarjota ikimuistoisia elämyksiä. Myös kilpaurheiluun voi suhtautua tehtäväsuuntautuneesti. Usein kovalla työllä saavutettu palkinto on maukkaampi kuin satunnainen saavutus.

Omien fysiologisten rajojen etsimisen ilo on myös monelle urheiluhenkiselle ihmisellä riemukasta puuhaa. Esimerkiksi itseäni kiinnostaa sekä valmentamisessa että omassa urheilussa se mihin ihminen kykenee treenin, ravinnon, levon ja mielenlujuuden voimin. Omien rajojen etsiminen onkin ehkä omista motivaattoreistani tärkein ja suurin niin kauan, kun jatkan tavoitteellista urheilua eli leuanvetourheilua ja muuta (tavoitteellista) voimailua. Eläkkeelle jäännin aika tavoitteellisesta harjoittelusta ei ole todennäköisesti vielä muutamaan vuoteen. Nyt etsitään niitä rajoja ja koitetaan pysyä terveenä!

Treenitulosten, treenisuunnitelmien ja treenifiilisten jako samoja juttuja harrastavien kavereiden kanssa tuo varmasti monelle urheilun harrastajalle iloa elämään. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja omien sekä toisten saavutuksista aidosti iloitseminen ovat osa antoisaa urheiluhenkeä. Oikea kaveri on aidosti kiinnostunut myös toisen tekemisistä.

Kehittäkää itseänne, voittakaa, pitäkää nykyistä kuntoanne yllä tai liikkukaa vain jonkin liikuntamuodon tarjoamasta riemusta ilman ajatuksia sen vaikutuksista fyysiseen kuntoon - mikä sopii kenellekin missäkin elämänvaiheessa. Osa meistä on kilpailuhenkisiä, osa ei, ja elämä on kasa limittäisiä polkuja, joista osa loppuu ja osa jatkuu. Elämä ei ole jatkumo peräkkäisiä palikoita. Kilpaurheilua harrastavilla on oikeus nauttia ja iloita menestyksestään ja ennätyksistään, kunhan ne on rehellisellä työllä ansaittu. Urheiluharrastusta kannattaa käyttää voimavarana ja elämän rikastuttajana – ei stressin aiheuttajana tai pakkomielteenä. Tietty rentous ja pilke silmäkulmassa kuuluvat iloiseen urheiluun!

2.5.2014 – 3.5.2014

TR

PS. 

Tältä päivältä Leuanvetäjän maastaveto 2x220kg:

SLRY:n kokous, banaania ja treeninalusjuoma naamaan, stoppipenkki 2x120kg + 2x132,kg (PB!) + 3x2x125kg, maastaveto 2x170kg + 2x200kg + 2x220kg (PB!) + 2x2x200kg, helppo kyykky nelosia 140-145-150 kg, käsipainopenkki 3x8x(45+45)kg/3' + 7x(45+45)kg + ranskalainen punnerrus mutkatangolla tempolla 2:0 10x47,5kg, palkkari naamaan, Valorinteen saunaan ja pullo tsekkiläistä tummaa Krusovicea. Huomenna leuanvetoa! Ja siihen päälle vähän pystypunnertelua ja vatsoja.

Ominaisuusmoniottelu (U)

KUVA 1. Monipuolinen kunnontestaaminen vaatii riittävän laajaa testipatteristoa, muttei hypermonipuolista sekametelisoppaa. Ominaisuuksista voiman testaaminen vaatii eniten erilaisia testejä, sillä ihmiskehon liikesuuntia on niin paljon (kuvakoosteen kuvat on poimittu netistä ja en omista oikeuksia kuviin).

Yksilöurheilulajeista löytyy maksimivoimalajeja, kestovoimalajeja, nopeus- ja nopeusvoimalajeja, kestävyyslajeja, nopeuskestävyyslajeja sekä joitain monipuolisuutta vaativia yhdistelmälajeja, mutta mielestäni yksinkertainen ihmisen fyysisten ominaisuuksien monipuolisuutta mittaava kiinteärakenteinen laji puuttuu. Esimerkiksi yleisurheilun 10-ottelu (100 m juoksu, pituushyppy, kuulantyöntö, korkeushyppy, 400 m juoksu, 110 m aitajuoksu, kiekonheitto, seiväshyppy, keihäänheitto ja 1500 m juoksu) vaatii valtavaa monipuolisuutta, mutta laji perustuu vahvasti yleisurheilutaitojen sekä nopeus- ja nopeusvoimaominaisuuksien ympärille. Crossfit-kilpailut ovat taasen hypermonipuolisuutta, sillä kisalajeina voi olla kaikkea uimisen, juoksemisen, pyöräilyn, painonnostoliikkeiden, kyykkyjen, maastavetojen, leuanvetojen, köysiin kiipeämisten, yksinkertaisten rengas- ja rekkikehonpainovoimailuliikkeiden, käsilläkävelyn, hyppimisen, heittämisen, voimakestävyyskuntopiirien kautta kelkkojen työntämiseen tai vetämiseen ja säkkien kantoon. Itse asiassa crossfit-kisassa kisaohjelmassa voi olla mitä vain, sillä lajin kilpailulliseen ideologiaan kuuluu, että kisalajeja ei tiedetä etukäteen ja jotain aivan uuttakin voi tulla, vaikka monet liikkeet ja liikesarjakokonaisuudet ovatkin vakiintuneet osaksi crossfit-kisakulttuuria. Tällaiselle hypermonipuolisuuslajille on selvästi ollut tilauksensa, sillä lajista on kasvanut suuri ja seurattu kilpaurheilulaji. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että on olemassa paljon monipuolista fysiikkaa arvostavia urheilijoita, joita kiinnostaisi kisata jossain monipuolisuutta vaativassa lajissa, mutta crossfit on liian monimutkainen ja vaatii liikaa monipuolisuutta kaikkine laji- ja liiketaitoineen, jotta sen harrastaminen ainakaan kilpaurheilumielessä olisi houkuttelevaa. Itse kuulun tällaiseen ryhmään. Tykkään leuanvetourheilun ohella harrastaa monipuolista ominaisuusharjoittelua ja olisi leuanvedon lisäksi tosi hauska kisatakin jossain sopivan yksinkertaisessa monipuolista fysiikkaa vaativassa lajissa, mutta sellaista (ainakaan suurta) lajia ei tällä hetkellä ole olemassa.

Ilman alakategorioita ihmisen fyysiset perusominaisuudet ovat voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus (+taito). Yksinkertaisimmillaan ominaisuusmoniottelu voisi sisältää yhden lajin mittaamaan maksimivoimaa, yhden nopeutta ja yhden aerobista kestävyyttä:

VAIHTOEHTO 1: Ominaisuusmoniottelu – 3 lajia

1) 100 m juoksu (nopeus)

2) Voimanosto eli jalkakyykyn, penkkipunnerruksen ja maastavedon yhteistulos (maksimivoima)
3) 3000 m juoksu (aerobinen kestävyys)

100 m juoksu mittaisi raa’asti kiihdytysnopeutta, maksimaalista liikenopeutta, syklistä pikavoimaa ja hieman myös alaktista eli maitohapotonta nopeuskestävyyttä (toki 100 m juoksussa n. puolet energiasta tuotetaan anaerobisen glykolyysin avulla, mutta matkan aikana happamuus ei ehdi vielä merkittävästi häiritä suoritusta). 3000 m juoksu testaisi hyvin kehon aerobista kapasiteettia eli sydän- ja verenkiertoelimistön kuntoa sekä lihasten aerobisen energiantuoton tasoa. 3000 m juoksu on suorituskestoltaan sellainen, että sen maksimaalinen suorittaminen kuvaa hyvin maksimaalista hapenottokykyä, joka on yksittäisenä mittarina tärkein aerobisen kunnon kuvaaja. Voimanosto mittaisi yksinkertaisesti maksimivoimaa koko kropasta. Jalkojen sekä keskikropan voimatason voimanosto mittaa itsessään tosi hyvin, mutta sivuttaissuuntainen punnerrus (penkkipunnerrus) kertoo tietenkin lähinnä vain horisontaalisesta punnerrusvoimasta, toki jotain myös koko yläkropan voimatasoista. Ideaalitilanteessa voimaosiossa olisi lisäksi mukana ylöspäin suuntautuva työntö, alaspäin suuntautuva veto ja sivuttaissuuntainen veto. Vaihtoehto 1 on yksinkertaisempi, mutta hieman monipuolisemmin voimaominaisuuksia testaisi vaihtoehto 2:

VAIHTOEHTO 2: Ominaisuusmoniottelu – 3 lajia

1) 100 m juoksu (nopeus)

2) Yhteistulos jalkakyykystä, penkkipunnerruksesta, maastavedosta, pystypunnerruksesta, lisäpainoleuanvedosta ja soudusta (maksimivoima)
3) 3000 m juoksu (aerobinen kestävyys)

Tässä vaihtoehto kakkosen mallissa voimaosiossa olisi kuusi liikettä, jolloin kaikkien pääliikesuuntien maksimivoimatasot tulisi mitattua. Soutu olisi penkkipunnerruksen vastaliike eli maattaisiin penkillä mahallaan ja levytanko pitäisi saada vedettyä suorilta käsiltä kiinni penkkiin, jonka paksuus olisi vakioitu. Lantion ja reisien tulisi pysyä kiinni penkissä. Muut liikkeet lienevät voimailuun ja voimaharjoitteluun vähänkin perehtyneille tuttuja. Tämän vaihtoehto kakkosen mukainen moniottelu olisi vielä läpivietävissä yhden kisapäivän aikana. 

Monimutkaisin malli, jota tässä ehdotan, olisi kuusiottelu, jossa testattaisiin erikseen vielä anaerobista kestävyyttä eli nopeuskestävyyttä, räjähtävää nopeusvoimaa ja kestovoimaa. Tämä malli näyttäisi seuraavalta:

VAIHTOEHTO 3: Ominaisuusmoniottelu – 6 lajia

1) Vauhditon pituus (räjähtävä nopeusvoima)

2) 100 m juoksu (nopeus ja syklinen pikavoima)
3) Yhteistulos jalkakyykystä, penkkipunnerruksesta, maastavedosta, pystypunnerruksesta, lisäpainoleuanvedosta ja soudusta (maksimivoima)

4) 3000 m juoksu (aerobinen kestävyys)
5) 400 m juoksu (anaerobinen kestävyys eli nopeuskestävyys)
6) Yhteistulos: jalkakyykyn toistomaksimi [tangossa miehillä 1,5xOma massa / naisilla 1xOma massa], penkkipunnerruksen toistomaksimi [tangossa miehillä 1xOma massa / naisilla 0,5xOma massa], leuanvedon toistomaksimi [omalla massalla], pystypunnerruksen toistomaksimi [tangossa 0,5xOma massa] (kestovoima) 

Tässä vaihtoehto kolmosessa fyysiset suorituskykyominaisuudet tulisi mitattua kaikista monipuolisimmin, mutta paketti pysyisi vielä sellaisena, että kisa voitaisiin kisata läpi kahdessa päivässä ja ominaisuuskuusiottelussa vaadittava lajitaitojen määrä (eri nostomuotojen tekniikat, juoksutekniikka ja vauhdittoman pituuden hyppäämistekniikka) olisi kuitenkin vielä niin alhainen, että lajia voisi tosissaan treenata ilman lajikirjoähkyä ja laji keskittyisi selvästi raa'an fysiikan testaamiseen taitojen sijasta. Raa’asti fyysisten ominaisuuksien näkökulmasta tämäntyyliset moniottelut mittaisivat minusta monipuolisinta fysiikkaa paremmin kuin nykyinen hypermonipuolisuutta vaativa crossfit. Tällainen uusi ominaisuusmoniottelu ei olisi keltään pois: se toisi uusia vain ominaisuusmoniottelun harrastajia, mutta esim. crossfittaajat ja varmasti monien muidenkin lajien harrastajat voisivat harrastaa ominaisuusmoniottelua vähintään kakkoslajina. Voitto ominaisuusmoniottelussa voitaisiin ratkaista yksinkertaisesti siten, että jokaisen lajin voittaja saisi 1 pisteen, kakkonen 2 pistettä jne. ja koko ottelussa vähiten pisteitä saanut olisi voittaja. Kolmen lajin otteluissa (vaihtoehdot 1 ja 2) minimipistemäärä olisi 3 pistettä ja kuuden lajin ottelussa (vaihtoehto 3) minimipistemäärä olisi 6 pistettä.

Jos joku lukija kokee poltetta, että voisi alkaa koota talkooporukkaa ja alkaa järjestää ominaisuusmoniottelukilpailuja jollain tai useammalla yllä olevista vaihtoehdoista, niin kannustan siihen kovasti ja ottelukokonaisuusideat ovat vapaasti käytettävissä uuden lajin synnyttämiseksi. Itse olen jo tällä hetkellä opintojen, valmennus yms. -töiden ja oman treenaamisen lisäksi mukana leuanvetourheilun kehittämistyössä Suomen Leuanveto ry:ssä (www.slry.fi), joten tällä hetkellä aika ei riitä siihen, että alkaisi perustaa tyhjästä ihan uutta lajia tai uutta yhdistystä uudelle lajille, mutta toki jollain tasolla ominaisuusmoniottelun talkootöissä voisin olla mukana. Jos joku alkaa järjestää ominaisuusmoniottelua, niin lupaan olla mukana kisaamassa, koska tuollainen moniottelu olisi allekirjoittaneelle erittäin mieluinen toinen kilpaurheilulaji leuanvetourheilun lisäksi. Yhden miehen mielenkiintohan ei lajia tee, mutta itselläni on sellainen fiilis, että monipuolisuusmoniottelu saattaisi ottaa paljon tulta alleen ja yksinkertaisena sekä lajeiltaan kiinteänä lajina olisi monelle monipuolista ominaisuusharjoittelua harrastavalle helpompi ja mielekkäämpi laji harjoitella ja kisata kuin crossfit.

11.11.2013

TR

PS. Olemme pienellä kaveriporukalla kisanneet eräänlaisessa monipuolisuuskymppiottelussa vuosittain vuodesta 2008 lähtien. Meidän kaveriporukan vuosittainen tapahtuma kantaa leikkimielisesti nimeä tosimiesten kymppiottelu ja se sisältää seuraavat lajit:

1.päivä

10-loikka (m)

200 metrin juoksu (s)
kuulantyöntö (m)
istumaannousut minuutissa (kpl/60s)
Cooperin testi (m/12min)

2.päivä

penkkipunnerrusmaksimi (kg)

toistomaksimi leuanvedossa (kpl) 
toistomaksimi dippipunnerruksessa (kpl)

jalkaprässimaksimi 90-asteen polvikulmasta (kg)
etunojapunnerrukset minuutissa (kpl/60s)

Otteluennätykset löytyvät tuolta: http://tm10ottelu.nettisivu.org/ottelu-ja-lajiennatykset/ ja TM10-ottelun sivuilta löytyy jokaisen vuoden tulokset sekä säännöt. Ottelu on ollut joka vuosi aivan mahtava tapahtuma ja siitäkin on pienen porukan kokemuksien valossa tullut sellainen fiilis, että isompikin joukko urheilevia ihmisiä saattaisi olla innostunut kisaamaan ominaisuuspohjaisessa moniottelussa, jossa testataan kattavasti kaikkia ihmisen fyysisen suorituskyvyn osa-alueita eli sekä absoluuttista että suhteellista voimaa, aerobista ja anaerobista kapasiteettia, kestävyyttä ja nopeutta. Liikkuvuuden mittaamiselle ei mielestäni tällaisissa ottelukisailuissa ole erityistarvetta, sillä luonnolliseen liikkumiseen vaadittavan perusliikkuvuuden testaus tapahtuu oheistuotteena eri lajisuorituksissa. Esimerkiksi ominaisuusmoniottelun vaihtoehdoissa 1-3 on kaikissa mukana syväkyykky, joka vaatii oikeaoppisesti suoritettuna hyvää perusliikkuvuutta.