Liikuntaa ja urheilua käsittelevät tekstit erottaa otsikon jälkeisestä tunnisteesta "U" ja elämänfilosofiaa käsittelevät tekstit tunnisteesta "EF". Joskus aiheet risteytyvät niin paljon, että on ihan erikseen merkintä "U & EF".

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Urheilijan tie kohti tuntematonta (U & EF)


Urheilijan oman arvostusasteikon merkityskentän urheilijana luo hänen asettamansa tavoitteet. Keihäänheittäjälle on toisarvoista kuinka hän pärjää pituushyppykisassa, johon hän osallistuu, mutta keihäänheittokisan tosissaan ja intohimoisesti kilpaurheilua harrastava keihäänheittäjä haluaa palavasti voittaa. Aktiiviselle keihäänheittäjälle on erittäin merkityksellistä kuinka pitkälle hän pystyy heittämään keihästä. Keihäsuransa lopettaneelle ex-keihäänheittäjälle ei enää yleensä ole merkitystä sillä, kuinka pitkälle hän saa heitettyä keihästä; sillä usein miten on merkitystä edelleen kuinka pitkälle hän on aikanaan pystynyt heittämään keihästä. Ihmiselämän jatkumon muodostavat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Uskoisin, että onnellinen ja tasapainossa oleva ihminen arvostaa terveellä tavalla menneisyyden saavutuksiaan samalla, kun elää nykyhetkeä ja suunnittelee tulevaa. Urheilijalle tarpeeksi spesifi tavoitteenasettelu on tärkeää, sillä kaikkea ei voi saavuttaa yhtä aikaa – oman suorituskyvyn rajoja etsivä urheilu vaatii priorisointia.

Todennäköisesti suurinta mitä urheilija voi urheilijana saavuttaa on päästä mahdollisimman lähelle omia rajojaan omassa lajissaan. Geneettistä potentiaaliaan kukaan tuskin saavuttaa, koska urheilijan tuloskuntoon vaikuttavassa muuttujien valtameressä on varmasti aina jotain, jonka olisi voinut tehdä optimaalisemmin – ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä eli inhimillisiä, onneksi. Lisäksi jokaisen urheilijan ihmisyyteen kuuluu se, että myös urheilijalla on elämässä muuta elämää kuin urheilu – toisilla urheilijoilla enempi ja toisilla vähempi, mutta jokaisella kuitenkin jotain: sosiaaliset suhteet, muut harrastukset, työ, opiskelu, kotityöt, korvamerkkaamaton vapaa-aika jne. Muun elämän eri osa-alueiden asiat kannattaa tehdä erinomaisesti tai hyvin, riippuen asiasta. Huonosti tehdyistä asioista ei tule kuin huono mieli. Kaikkia asioita ei kuitenkaan kannata pyrkiä hoitamaan myöskään erinomaisesti, sillä se vie todennäköisesti liikaa aikaa sekä aiheuttaa turhaa stressiä ja suorittamisen tunnetta – osa elämän asioista on sellaisia, että riittää, kun ne tekee hyvin.

Kun tavoitteellisesti harjoittelevalla urheilijalla on tavoitteena omien rajojensa etsiminen, hän on tiellä kohti tuntematonta. Rajat ovat jossain, mutta kukaan ei tiedä missä. Positiivisesti ajatteleva urheilija ajattelee olevansa lähempänä suurinta suhteellista tavoitettaan, kun tekee uuden ennätyksen. Negatiivisesti ajattelevalla urheilijalla on ristiriitainen olo ennätyksen tehdessään; hän toisaalta iloitsee uudesta ennätyksestä, mutta toisaalta suree sitä, että oma kehittymispotentiaali heikkeni taas yhdellä pykälällä. Ei tarvinne arvailla monesti, kumpi edellislauseiden urheilijatyypeistä tulee todennäköisesti pääsemään lähemmäksi omia rajojaan. Joka tapauksessa urheilijan kehityskäyrä muuttuu iän myötä lähes lineaarisesti nousevasta suorasta hiljalleen tasaantuvaksi kaareksi, joka saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa ja kääntyy sen jälkeen laskuun. Monet nopeuslajien urheilijat saavuttavat absoluuttisen huippunsa noin 20–30-vuotiaina. Nopeuskestävyyslajien urheilijat ovat yleensä parhaimmillaan noin 25-30-vuotiaina. Maksimivoima- ja kestävyyslajien urheilijoilla puolestaan absoluuttinen huippu osuu usein noin 25–40 ikävuoden väliin.

Urheilijan tie kulkee siis läpi useimmiten aaltoilua ja tasanteita sisältävän kehityspolun myötä uran absoluuttiseen suorituskykyhuippuun ja tuolla aikavälillä pystyy saavuttamaan sekä omaan kaikkien aikojen suorituskykyyn suhteutettua suhteellista kehitystä että muihin saman lajin kilpaurheilijoihin suhteutettua absoluuttista kehitystä. Oman uransa huipun saavuttamisen jälkeen urheilija pystyy yleensä jonkun aikaa pitämään yllä elämänsä parasta absoluuttista tulostasoa, jonka jälkeen ikääntymisen vaikutuksesta tulostaso lähtee väkisinkin tippumaan, vaikka edelleen omistautuisi harjoittelulle tosissaan ja tekisi erittäin laadukasta työtä urheiluharjoittelun, levon, syömisen ja mentaalisten voimavarojen saralla. Urheilu-uran huippuvaiheeseen noustessa ja huippuvaiheessa urheilijan motivaation lähteinä voivat olla ainakin kehittyminen, menestyminen, omien rajojen etsiminen ja hauskanpito. Usein myös oman lajin piirissä syntyneet kaveruus- ja tuttavuussuhteet motivoivat toimimaan lajin parissa ensin urheilijana, ja myöhemmin kenties muussa roolissa tai muissa rooleissa.

Oman urheilu-uransa huippusuorituskykyvaiheen jälkeen iso osa urheilijoista siirtyy kuntourheilijoiksi, osa jatkaa veteraaniurheiluun ja osa vaihtaa vielä lajia. Jotkut lopettavat liikkumisen jopa kokonaan, mutta se on onneksi harvinaista, sillä terveys- ja kuntoliikunta kuuluu kaikille hyvinvointiaan arvostaville! Lajin vaihdossa on se kehitysinnon siemen, että uudessa lajissahan kehityspotentiaalia usein vielä on jäljellä kypsemmästäkin iästä huolimatta. Veteraaniurheilun juju ei enää kuitenkaan ole kilpailla absoluuttisesta hyvyydestä koko urheilulajiväestön kanssa. Sen juju ei ole myöskään pyrkiä kehittymään suhteessa omaan kaikkien aikojen parhaimpaansa, jos takana on kilpaurheilu-ura 20–40-vuotiaana samassa lajissa. Veteraaniurheilussa kilpaillaan sekä ikääntymistä vastaan että absoluuttisesti suhteessa muihin oman ikäisiin. Harjoittelemalla ei voi estää ikääntymisen aiheuttamaa fyysisen suorituskyvyn laskua, mutta urheiluharjoittelun avulla voi minimoida fyysisen suorituskyvyn laskun. Hyvin todennäköisesti on niin, että osalle ihmisluonteista veteraaniurheilu sopii ja osalle ei. Se lienee kuitenkin varmaa, että veteraaniurheilu tuo iloa ja mielekästä sisältöä elämään lukuisille veteraaniurheilun ystäville.

Toivotan liikunnallista, positiivisten elämysten voittoista ja elämänmakuista kevättä. Työstän tällä hetkellä graduni kirjallisuuskatsausta. Kirjallisuuskatsauksen voimaharjoitteluosiosta on tarkoitus tehdä perusteellinen varsinkin maksimivoimaharjoittelun ja voimaharjoittelun hermostollisten adaptaatiomekanismien sekä hypertrofisen voimaharjoittelun ja lihaskasvun fysiologian osalta. Lisää asiaa aiheesta on todennäköisesti luvassa jossain vaiheessa tässä blogissakin. 

23.-24.3.2014
TR

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Suorituskykyä vai ulkonäköä (U)


Voimaharjoittelua voi käyttää sekä suorituskyvyn kasvattamiseen että ulkonäön muokkaamiseen, ja tietysti myös lihaskunnon ylläpitoon ja terveyden edistämiseen. Nuorempana näin ainoastaan suorituskykykeskeisen harjoittelun arvoiltaan kestävänä, mutta vanhemmiten kanta on muuttunut siihen, että ihmisen täytyy tai ainakin kannattaa harrastaa asioita, jotka tuovat mielekästä sisältöä ihmisen itsensä ja kenties myös hänen lähipiirinsä elämään. Sillä ei siis sinänsä ole väliä onko tuo elämysten tuoja lisäpainoleuanvetokisat, maratonkilpailu vai kehonrakennusnäytös. Doping-aineiden käyttöä en urheiluharjoittelussa edes esteettisissä lajeissa hyväksy, sillä mielestäni oikeaa urheiluharjoittelua on vain sellainen, jossa suorituskyvyn (tai kehon estetiikan) muokkaamiseen käytetään vain harjoittelun, ravinnon ja levon manipulointia sekä ajatusten ja mielikuvien voimaa.


Painonnostossa voimaharjoittelua käytetään suorituskyvyn nostamiseen; tavoitteina on parantaa voimaharjoittelun avulla työnnön ja tempauksen tuloksia. (Valokuva on poimittu netistä. En omista tekijänoikeuksia.)

Itselleni tärkeintä omassa urheilussani tällä hetkellä on leuanvetourheilu. Toiseksi tärkeintä on raaka voimanostopohjainen koko kehon voimakunnosta huolehtiva voimailu - pysyy muukin keho kuin selkä ja käsivarret kunnossa. Itse olen voimailussa niin kokonaisvaltaisesti suorituskykymiehiä, että kaikki treeni on suunniteltu suorituskyvyn parantamiseksi, mutta sivutuotteena ulkonäkökin on muokkaantunut. Ja en väitä, että atleettisen voimakas ulkonäkö olisi itselleni merkityksetön - päinvastoin, se on nykyään osa psykofyysistä identiteettiäni. Ja tekstin alkuun viitaten: nykyään ymmärrän senkin, jos jonkun päätavoite voimailusalilla on veistää omaa kehoaan. Narsismia kehonrakennuksen / kehonmuokkaamisen ei tarvitse olla, vaan se voi olla urheilullistaiteellinen harrastus, jossa veistämisen kohteena on pronssin tai saven sijasta oma keho. Terve itsetunnon koheneminen voimaharjoittelun myötä voimien kasvun ja / tai kehon estetiikan muuttuessa on ok. Fyysinen suorituskyky ja ulkonäkö ovat osa ihmisyyttä, mutta toki vain pari viipaletta psykofyysissosiaalisen ihmisen elämän täytekakusta. Onnellisessa balanssissa olevassa elämässä mikään asia ei ylikorostu häiritsevän paljon. Se, mikä on millekin asialle kokonaisbalanssin rikkoutumisen kannalta liikaa, on yksilöllistä. Se on tärkeää, että ei ala arvottaa ihmisiä ihmisinä ulkonäön tai fyyisen suorituskyvyn perusteella. Hyväntahtoisuus on henkistä, ja fyysiset suorituskykyrankkaamiset kannattaa jättää urheilun kentille.



Kehonrakennuksessa voimaharjoittelua käytetään kehon ulkonäön muokkaamiseen. Ylärivillä on 50-luvun naturaalikehonrakentaja Steeve Reeves. Kakkosrivillä 70-luvun kehonrakentaja Arnold Schwarzenegger, joka käytti doping-aineista ilmeisesti ainakin anabolisia steroideja. Alarivillä on 2000-luvun kehonrakentaja Jay Cutler, jolla todennäköisesti on ollut käytössään melkoinen doping-pankki anabolisten steroidien, kehon ulkoisen kasvuhormonin ja insuliinin kautta eksoottisempiin doping-aineisiin. Valokuvasarjasta näkee dopingin käytön muuttumisen lisäksi hyvin, miten kauneusihanteet huippukehonrakennuksessa ovat muuttuneet antiikin kreikasta kumpuavasta esteettisestä atleettisuudesta friikkiin, epäluonnolliseen ja ei-ihmismäiseen hirviömäisyyteen. (Valokuvat on poimittu netistä. En omista tekijänoikeuksia.)

Mielestäni kehonrakennus voisi olla ihan hieno ja terveellinenkin esteettinen näytöslaji, jos siitä ympärivuotisin doping-testein karsittaisiin doping pois ja tavoitteena olisi taiteelliset musiikkiin sovitetut esitykset koreografioineen ja veistosmaisine poseerauksineen yhdistettynä klassisiin kreikkalaisesta jumaltarustosta imettyihin esteettisatleettisiin kauneusihanteisiin, joissa nimenomaan atleettisuus, symmetrisyys ja muodot korostuisivat pelkän muodottaman massanhankinnan ja yliammutun lihaserottuvuuden sijaan. Yliammutulla lihaserottuvuudella viittaan siihen, kun kehon luonnollisen oloinen estetiikka kärsii liian alhaisesta rasvaprosentista. Entisajan kehonrakentajien esiitymisrasvaprosentti oli noin 6-9 %, kun nykyään se on 3-5 %. Genetiikka määrää kehon pohjarakennetta, mutta lahjakkuus näyttelee suurta roolia kaikessa urheilussa ja taiteessa. Luomuna muodotonta lihasmassaa ei juuri synnykään, jos hypertrofinnen voimaharjoittelu on vain lihastasapainoa tukevaa. Mielestäni luomukehonrakennuksella on paikkansa ihmis- ja voimailukulttuurissa. Harmi, että kehonrakennus lajina meni jo alkumetreillään pilalle dopingin takia ja on mädäntynyt vaan entisestään siirryttyä kultaisesta 70-luvusta 2010-luvulle. 60- ja 70-luvun kehonrakennus vilisi täynnä esteettisiä hahmoja ja hienoja poseerauksia, mutta toki silloinkin käytettiin jo doping-aineita (ei vielä kaikkia niitä mitä nykyään), eikä luomukehonrakennuksen kukoistusta päässyt syntymään. Tämän aihepiirin ympärillä innostuin tekemään muutamia poseerauksia lonkalta ilman poseeraustaitoa ja tsekkaamaan millaisessa visuaalisessa kondiksessa on naturaali suorituskykyvoimailija, jonka treenien selkeä pääpaino on hermostollisessa maksimivoimaharjoittelussa ja lihasmassaharjoittelu on vain sivuroolissa olevaa tukiharjoittelua. Tässä 10 parasta kuvaa näistä suorituskykyvoimailijan poseerausessioista 8.3.2014:












Ja jotta tulisi jotain suorituskykyhommaakin mukaan, niin laitetaan kerrankin jotain muuta kuin leuanvetoa tai voimanostoliikkeitä. Testasin viime kuussa montako yhden käden etunojapunnerrusta jaksan tehdä vuorotahtiin - 36 meni:




8.-9.3.2014
TR