Lisäravinteiden ja dopingin ero (U & EF)

ADT:n (Suomen Antidopingtoimikunnan) alaiselle kilpaurheilijalle doping-kysymys on sinänsä yksinkertainen. ADT:n kiellettyjen aineiden ja menetelmien listalla olevia aineita ja menetelmiä ei saa käyttää. Muita saa. Piste. Hyvin selkeä eettinen ohje on siis kilpailla näiden yhteisten sääntöjen mukaan. WADA:n (eli maailman antidopingtoimiston, jonka alainen myös siis ADT on) doping-aineeksi luokittelun perusteina ovat kolme pääpykälää, joista vähintään kahden täytyy toteutua, jotta kyseessä on dopingaine: 

1. Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia 
2. Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle 
3. Ne ovat urheiluhengen vastaisia

(http://www.usada.org/substances/prohibited-list/)

Suorituskyvyn nosto ja terveydellinen haitta ovat suhteellisen selkeitä kriteereitä, mutta ”urheiluhengen vastaisuus” on hyvin tulkinnanvarainen määritelmä. Suorituskyvyn nostoa ja terveydellisiä haittoja voi mitata fysiologisilla tieteellisillä mittauksilla (efektin suuruus ja kesto jne.), mutta urheiluhenki on abstrakti käsite, jonka voi määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Dopingin määrittelemiseen ei liene olemassa yksiselitteistä keinoa, niinpä olen tullut siihen tulokseen, että WADA:n määritelmä on kuitenkin melkoisen hyvä, kuten blogitekstin edetessä tulette huomaamaan. Korostan jo tässä vaiheessa, että mielestäni mahdollisuus harrastaa kilpaurheilua terveellisistä lähtökohdista on niin tärkeä asia, oikeastaan ihmisoikeus, että antidoping-toimintaa tarvitaan. Se, että doping on vaikeaa määritellä, ei oikeuta sitä, että kaunis ajatus puhtaasta urheilusta tulisi tuhota.

Vaikeasti määriteltävissä asioissa tarvitaan ”poliittisia päätöksiä”, joilla toimintaa linjataan. Toki päätösten takana tulisi olla argumenttikilpailu, jossa loogisimmat argumentit ja eniten onnellisuutta ympärilleen luovat ratkaisut voittavat. Kaikessa ihmisen luomassa kulttuurissa on lieveilmiönsä, niin myös urheilussa. Isojen massojen yhteistyössä tarvitaan instituutioita, jottei homma repeä yksittäisiin erimielisyyksiin tai muutu hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tietyn säätelyn kautta saadaan aikaan paljon hyvää, kunhan säätely ei ole mielivaltaista, vaan hyvän tahdon ja loogisen järjen ohjaamaa. Doping-vapauteen pyrkivissä urheilulajeissa/lajiliitoissa dopingvalvontaa tarvitaan samasta syystä kuin yhteiskunnassakin tarvitaan lakien valvontaa.

Itselleni ei elämässä ole yleensä riittänyt missään asiassa minkään instituution määritelmät mistään ellei instituution tekemän määrityksen filosofislooginen päättelyketju ole tarpeeksi hyvä. Lisäksi kriittinen ajattelu on kuulunut luonteeseeni murrosiän alusta asti, ja liikuntabiologin yliopistokoulutus on toki lisännyt kykyä ja moniulotteisuutta kriittisessä ajattelussa. Niinpä olen miettinyt myös sitä miten voidaan erotella suorituskyvyn optimointiin käytettävät sallitut ja kielletyt keinot doping-vapaassa urheilussa / naturaalitreenaamisessa. Milloin voi hyvällä omallatunnolla pitää itseään naturaaliurheilijana/-treenaajana? Tämä eettisfilosofinen pohdiskelu koskettaa myös kaikkia kuntoilijoita kilpaurheilijoiden lisäksi.

Itse näen, että lähtökohtaisesti naturaalitreenaaminen voidaan rajata siten, että treenin, ruoan ja levon manipulointi suorituskyvyn optimoimiseksi on sallittua, mutta suorituskykyä lisäävien lääkeaineiden sekä lääketieteellisten menetelmien (kuten vaikkapa verensiirto) käyttö on kiellettyä. Missä kulkee sitten suorituskykyä lisäävän ruoan ja lääkeaineen rajapinta? Mitkä aineet voidaan luokitella suorituskykyä parantaviksi lisäravinteiksi eli osaksi ruokaa, ja mitkä ovat selkeästi suorituskykyä parantavia ei-ruoaksi määriteltäviä synteettisiä aineita eli käytännössä lääkeaineita / dopingia? Kysymykseen ei liene yksiselitteistä vastausta, että mitkä molekyylit voidaan luokitella ruoaksi ja mitkä ei, joten väliin tarvitaan hyvään tahtoon ja loogisuuteen perustuvia ”poliittisia lautakuntapäätöksiä” siitä, mikä määritellään dopingiksi ja mikä ei. Aiemmin käytin seuraavaa käytännönläheistä liian yksinkertaiseksi osoittautunutta logiikkaa: ”Sellaisia lisäravinteita, jotka voidaan luokitella ruoaksi, voi naturaalitreenaaja käyttää hyvällä omallatunnolla. Ruoaksi voidaan luokitella ainakin kaikki sellaiset lisäravinteet, joita löytyvät myös luonnon tuottamasta ruoasta jossain muodossa, olipa itse lisäravinne kantaruoastaan eroteltu osanen tai sitten synteettisesti valmistettu.” Tässä muutamia esimerkkejä:

• D-vitamiini – löytyy mm. kalasta: (http://www.fineli.fi/component.php?compid=2271)

• Hera-proteiini - löytyy maidosta: (http://examine.com/supplements/Whey+Protein/#summary1-0)

• Kreatiini - löytyy lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Creatine/#summary1-0)

• Beta-alaniini - löytyy jossain muodossa lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Beta-Alanine/#summary1-0)

• Sitrullinimalaatti - löytyy mm. vesimelonista: (http://examine.com/supplements/Citrulline/#summary1-0)

• HMB - löytyy mm. greipistä: (http://www.exrx.net/Nutrition/Supplements/HMB.html)

Ajattelin myös, jos joku "lisäravinne" voidaan tuottaa vain ja ainoastaan synteettisesti laboratoriossa ja se nostaa selkeästi fyysistä suorituskykyä, niin kyseessä ei liene lisäravinne, vaan doping-aine. Myöhemmin keskusteltuani lisää liikunta-alan ammattilaisten kanssa ja luettuani lisää tajusin, että erittäin monia WADA:n kiellettyjen aineiden listalla olevia aineita löytyy myös luonnosta. Siihen, määritelläänkö aine dopingiksi, ei vaikuta siis pelkästään aineen lähde, vaan myös pitoisuuden suuruus, vaikutuksen suuruus suorituskykyyn sekä ennen kaikkea aineen turvallisuus terveysnäkökulmasta. Lopullinen päätös siitä, lyödäänkö aine kiellettyjen aineiden listalle vai ei, on siis ”poliittinen lautakuntapäätös”, ja se lienee paras tapa toimia näin monimutkaisissa kysymyksissä. Lisäravinteen ja dopingin perimmäinen ero on siis se, että lisäravinteet eivät löydy WADA:n kiellettyjen aineiden listalta, mutta doping-aineet löytyvät. Lisäksi on tärkeää muistaa, että injisointi on jo lähtökohtaisesti dopingia, joten piikittäminen on kiellettyä, vaikka piikittäisi vaikkapa ”vain” suolaliuosta. Ravinto, johon myös lisäravinteet kuuluvat, tulee siis syödä. Tämä on yksi tärkeä yksityiskohta.

Terveysnäkökulma onkin mielestäni doping-asiassa erittäin tärkeä, ehkäpä se kaikkein tärkein: A) pitkäaikainen terveys on yksi tärkeimmistä yksilön ja häntä ympäröivän lähiyhteisön onnellisuuteen vaikuttavista perustekijöistä ja B) mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus harrastaa urheilua (myös kilpaurheilua) terveellisesti eli kaikissa kilpaurheilulajeissa soisi olevan edes yhden WADA:n/ADT:n alaisen lajiliiton. Dopingkiellot ja -testit eivät toki takaa 100 %:sti doping-vapaata urheilulajia, mutta dopingin kieltäminen säännöissä tekee dopingin käytöstä urheilulajissa moraalisesti kielletyn. Tämä on se tärkeä pointti. Hyvinvointinäkökulmasta on siis hyvä myös sellainen määritelmä, että lisäravinteet eivät ole terveydelle vaarallisia. Tämähän on oikeastaan aikalailla analoginen logiikaltaan WADA:n määritykseen siitä, että yksi kolmesta kriteeristä, joista kahden tulee toteutua aineen ollakseen dopingia, on ”niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle”.

Kehonrakennuksessa doping-aineiden käyttö näkyy ehkä kaikesta urheilusta raadollisimmin. Sen käyttö näkyy siinä paljaalla silmällä ulospäin toisin kuin esimerkiksi kestävyyslajeissa. Alla suomalaisen ADT:n alaisen naturaalikehonrakentaja Tuomas Kurosen kuva (laji Classic Bodybuilding, joka ADT:n testauksen piirissä) sekä ammattikehonrakentaja Kai Greenen kuva. Noihin kuviin tiivistyy hyvin ero ruoka (normiruoka + lisäravinteet) vs. doping + ruoka (doping, normiruoka ja lisäravinteet) treenin ja levon ohella lihasmassan hankintaan tähtäävässä harjoittelussa.

Vasemmalla ADT:n testaaman klassisen kehonrakennuksen harrastaja Tuomas Kuronen, ja oikealla ammattikehonrakentaja Kai Greene. (En omista valokuvien tekijänoikeuksia - poimittu netistä.)

Doping ei tulle koskaan urheilukulttuurista häviämään. Aina löytyy yksilöitä, joita kiinnostaa mihin pääsee, kun on kaikki keinot käytössä. Mielestäni monissa voimailulajeissa on itse asiassa ihan hyvä tilanne tässä: samassa lajissa on sekä WADA:n alainen doping-testattu liitto ja sitten liittoja, joissa doping on sallittua. Itse halveksun urheilijoita, jotka käyttävät dopingia, mutteivät myönnä sitä. Se, että avoimesti käyttää on sitten jo paljon hyväksyttävämpi arvovalinta, vaikkei terveysnäkökulmasta fiksua olekaan ja esimerkiksi julkisen terveydenhuollon kustannusten näkökulmasta on moraalisesti arveluttavaa. Ainakin itsellä menee sympatiat ”kaurapuurolla eläneen” peruspuusepän puolelle, jos peruspuuseppä ja roinabodari ovat munuaissiirrejonossa tuhoutuneen munuaisen takia.

Se on mielestäni selkiö, että kehon ulkopuoliset anaboliset tai muulla tavoin urheilussa menestystä parantavat hormonit ovat dopingia, jos niitä ei käytetä jonkin sairauden hoitoon ilman merkittävää efektiä suorituskyvyssä. Rehellinen ADT:n alaisen lajin urheilija toimii ADT:n laatiman kiellettyjen aineiden listan mukaan eli ei käytä sillä olevia aineita (eikä menetelmiä). Jokaisen kuntoilijan puolestaan täytyy määrittää itse etiikka sille, millä keinoin sallii itselleen tavoitteisiinsa pyrkimisen. Itse olen tällä hetkellä ADT:n alainen urheilija (SLRY), mutta muutenkin oma treenietiikkani sisältää sen, että suorituskyky tulee rakentaa treenin, ruoan, levon ja mielen avulla doping-vapaasti. Todella kovaa suorituskykyä (voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus) sekä (halutessaan) kehonmuokkaustuloksia pystyy saavuttamaan naturaalina. Esimerkiksi itse tein 29.4.2015 kolme sarjaennätystä punttisalilla, vaikka systemaattisia voimaharjoitteluvuosia on takana jo lähes kahdeksan kappaletta. Ihmisen potentiaali etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti on aika ällistyttävä, ja pitkäjänteisellä tekemisellä saa urheiluhommissa todella paljon aikaiseksi naturaalinakin. Toki esimerkiksi absoluuttisessa maksimivoimassa tai kehonrakentajan massoissa ei puhtain keinoin pääse lähellekään doping-tuloksia, mutta naturaalituloksiin pääsee paljon terveellisemmin. Lisäksi itseäni ja monia muita inspiroi ylpeys siitä, että tulokset on saavutettu ilman doping-aineita!

Tämä on mielestäni tärkeä asiakokonaisuus, josta liikunta-alan ammattilaisten valmentajat mukaan lukien sekä urheilijoiden tulisi tasosta ja tavoitteista riippumatta keskustella avoimesti! Etiikka ja moraali kuuluvat myös urheiluun, kuten muuhunkin elämään. Onnellinen ihminen tarvitsee jonkinlaisen eettisen normiston itselleen, jonka mukaan elää. Ilman eettistä normistoa ei ole oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Arvoja ja etiikkaa siis tarvitaan. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus, itsemääräämisoikeus, rakastaminen sekä rakastetuksi tuleminen ja pätevyyden tunne luovat onnellisuutta. Doping-vapaaseen urheiluyhteisöön kuuluminen luo sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja pätevyyden tunteeseen vaikuttaa tieto siitä, millä keinoilla saavutuksiinsa on päässyt.

Urheilun ja liikunnan iloa kevääseen!

27.4.–4.5.2015

TR 

Miten maailmankatsomus sorvautuu synapseihimme? (EF)

Kaikki mitä näet, kuulet, tunnet ja ajattelet vaikuttaa maailmankatsomukseesi. Jok’ikinen lukemasi teksti, kuulemasi musiikki, kokemasi sosiaalinen vaste ja arkipäivän sattumus vaikuttavat ajatteluusi. Mielen ja kehon toiminta on sekä tietoista että tiedostamatonta. Perimä vaikuttaa koko ihmisorganismin toimintaan, joten ajattelukaan ei ole riippumatonta perintötekijöistä. Klisee siitä, että ihminen on ympäristötekijöiden ja perimänsä summa pitänee paikkansa. 

Riipuskeletko päivät riippumatossa Intian valtameren rannalla kirjoja lukien illalla kalaan lähtien vai kierrätkö rock-musiikkia keikkalavalta toiselle esittäen vai treenaatko urheilua kuusi kertaa viikossa viidesti päivässä syöden? – Tällaiset ympäristötekijät vaikuttavat valtavasti siihen, minkälaisia asioita tapahtuu aivoissasi ja muualla kehossasi. Psykofyysisenä olentona ihmisen elämässä kohtaama henkinen ja fyysinen kokeminen vaikuttavat ajatteluumme ja aivojemme toimintaan. Ajattelun voima on kuitenkin yhtälössä uskoakseni korvaamaton. Ajattelulla ja pohtimisella voi ainakin tiettyyn pisteeseen asti muokata sitä, miten kokemiinsa asioihin suhtautuu eli miten fyysisen todellisuuden asiat kokee subjektiivisessa päänsisäisessä maailmassaan: keskittyykö enempi yksilöiden hyviin vai huonoihin puoliin heitä tarkkaillessaan, onko päivä kauniin aurinkoinen vai ärsyttävän kirkas ja niin edelleen.

Moniulotteinen maailman kokeminen eittämättä avartaa maailmankatsomusta ja suhtautumista asioihin. Esimerkiksi loma täysin vieraassa ympäristössä ja kulttuurissa laittaa asioita uuteen perspektiiviin, ja yhteisöjä sekä miljöitä omassa arjessa oppii näkemään ja tarkastelemaan uudenlaisessa valossa. 

Kannustankin kaikkia löytämään arkeen (jos sellaista tykkää viettää, kuten suurin osa meistä) ehjän tasapainon itselle tärkeistä ja rakkaista asioista. Ja lisäksi kannustan kaikkia tekemään tasaisen ajan välein ajattelua ja elämää virkistäviä hyppyjä itselle vieraisiin maailmoihin tajuntaa laajentamaan ja elämänkokemuspankkia kartuttamaan.

4.4.2015 

Unelmissaan edes ripaus urheilijaa, taiteilijaa, valmentajaa ja filosofia. - TR 

Phra Nang Beach, Krabi - maaliskuu 2015

      

Lokakuinen progeooppera (EF & U:a sivuten)

Viittaako otsikko silmiä ja aivoja hivelevään tajunnanvirtaan vai onko otsikko vain tekosyy sille, että saa kirjoittaa jäsentelemättömän ylipitkän tekstin, jossa osioiden asiasisällöt hyppivät toisesta toiseen ilman selkeitä aasinsiltoja korkeintaan tietyn tunnelman, poljennon tai tulkinnallisten liittymäkohtien toimiessa ohuina sidekudoksina. Jokainen päättäköön itse. 

Mistä intohimo kumpuaa? Miksi yksi tykkää taitoluistelusta, toinen voimanostosta, kolmas pianonsoitosta, neljäs kaikista edellisistä ja viides ei mistään edellä mainituista? Miksi ihmiset haluavat, mitä haluavat? Miksi ihmiset tavoittelevat, mitä tavoittelevat? Näihin metafyysisiin kysymyksiin ei liene tyhjentävää vastausta. Ihminen kokee kuitenkin mielihyvää ja onnellisuutta psykologisten perustarpeiden tyydyttyessä. Ihmisen psykologisia perustarpeita ovat sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunne, pätevyyden tunteiden kokeminen, autonomian tunne sekä tunne siitä, että rakastaa ja saa olla rakastettu. Ainakin kolmeen ensimmäiseen harrastukset voivat vastata. Oman suosikkiharrastuksen parissa on usein samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa pääsee kokemaan sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kun saa itse päättää mitä harrastaa ja miten, kokee vahvaa autonomian eli itsemääräämisen tunnetta. Ihmiset haluavat usein kehittyä harrastuksissaan ja harrastavat usein asioita, joissa ovat hyviä. Tämä ruokkii pätevyyden tunteen kokemuksia. Parhaimmillaan harrastukset ovatkin yksi mielekkään sisällön tuoja elämään ja luovat elämälle merkityskenttiä, jotka antavat elämälle lisää positiivista sisältöä, tarkoitusta ja mielekästä tekemistä. 

Ajattelu ja filosofinen pohdiskelu eivät ole muodissa – eivät myöskään henkiset arvot. Nykyään näkee valtakirjoittelussa tai -keskustelussa harvemmin vapaaseen ihmisajatteluun luottavaa luovaa pohdintaa ja päättelyä. Välillä tuntuu, että pelätään jopa olla jotain mieltä ilman tutkimusfaktanäyttöä mielipiteen takana. Toki tieteellä on tärkeä roolinsa niin sanotun tiedon tuottamisessa, mutta myöskään ihmismielen rationaalisen teoreettisloogisen ja luovan päättelyn kykyä ratkoa muun muassa onnellisuuteen liittyviä asioita ei pidä vähätellä. Ihmisten maailmassa ajatellaan turhaan usein, että ”asiat vain ovat näin”. Tosiasiassa lähes kaikki toimintatavat kulttuureissa ovat ihmisten luomia ja ylläpitämiä. Minkä ihminen luo, sitä voi myös muuttaa. Huonoista toimintatavoista pitäisi muokata hyviä ja hyvistä parempia. Ei ole esimerkiksi sellaista absoluuttista faktaa kuin ”alati kiireemmäksi muuttuva nykyelämä, jossa pitää tehdä näin ja noin”. Se on meistä ihmisistä kiinni, haluammeko juosta oravanpyörässä 50 tuntia viikossa vai elää jollain toisella tavalla, rauhallisemmin. Ihmiskunnan perustarpeet: terveellinen ruoka, terveydenhoito, turvallisen rauhallinen yhteisöllisyys ja katto pään päällä hoituvat vähemmälläkin hosumisella, jos niin halutaan. Kaikki palkkatyö ei ole arvokasta, vaikka moni Suomen hallituksen jäsen toisin väittää. Kuluttamalla vaikkapa viihde-elektroniikka ostamalla uuden telkkarin parin vuoden välein suomalaisista kaupoista ei synny yhtään lisää puhdasta vettä, terveellistä ruokaa tai asuinkelpoisia taloja, puhumattakaan lämminhenkisestä yhteisöllisyydestä. Hallitseva talousjärjestelmä perustuu tarpeettomalle kuluttamiselle – peruselintarpeisiin ei tarvita sitä, että ostaa 10 pesukonetta tai 12 kiuasta elämässään – yksikin laadukas ihmisiän kestävä riittäisi. Työvoima tulisi jakaa niihin käyttökohteisiin, jotka palvelisivat peruselintarpeita ja onnellisuutta. Nykyinen yhteiskuntamalli suorastaan pakottaa kehittämään strategioita turhaan tuotantoon ja luonnonvarojen turhanpäiseen tuhlaamiseen. ”Miten saisimme myytyä lisää silitysrautoja suomalaisille, vaikka kaikilla on jo yksi toimiva – no tehdään silitysraudoista lyhytikäisempiä ja keksitään ihmisille uusia (turhia) tarpeita, kuten mökille tarvitsee oman silitysraudan, samoin matkoille matkalaukkuun matkasilitysraudan ja kaksikerroksiseen taloon ylä- ja alakertaan omat”. Fiksussa yhteiskunnassa esimerkiksi puutarhasaksia olisi ehkä yhdet muutamaa perhettä kohden, koska puutarhasaksien käyttöaste normaaliperheessä on niin pieni. Kun puutarhasaksien määrä Suomessa tyydyttäisi ihmisten luonnollisen tarpeen, ei tehtäisi strategioita miten lisätä puutarhasaksien myyntiä keinotekoisesti, vaan käytettäisiin puutarhasaksien valmistukseen käytetty aika johonkin muuhun, kuten nautinnolliseen vapaa-aikaan tai johonkin yleishyödylliseen työhön, kuten terveyttä edistävään työhön, elämyksiä ja elämänsisältöä tarjoavan kulttuurin luomiseen tai ruoantuotannon kehittämiseen luontoystävällisemmäksi ja terveellisempää ravintoa tuottavammaksi. 

Kilpailullisuus pannaan? Liikaa kilpailullisuus ja tavoitteellisuus tekevät elämästä suorittamista. Sopiva tavoitteellisuus luo elämään sisältöä. Kannatan jonkinlaista henkilökohtaista tasapainoista yhdistelmää tavoitteellisten elämän osa-alueiden ja joutilaan rentouden välillä. Ilman tavoitteellisuutta voit hukkua. Ilman joutilaisuutta voit kadota. Muutenkin onnellisessa elämässä on kyse eri asioiden sopivasta tasapainosta. Uskalla kehittyä, mutta uskalla olla myös positiivisen inhimillinen ihminen. Ihmisen on välillä hyvä vain olla. Tavoitteellisuudessakin täytyy unelmien lisäksi elää tässä ja nyt nauttien tekemisestä, arvostaen terveesti menneitä onnistumisia, mutta pysyen kuitenkin nälkäisenä uusille haasteille – näin pysyy elämännälkäisenä. Tavoitteettomuuttakin tarvitaan sopiva määrä stressittömään elämään ja tasapainoisuuteen, harmoniaan. Liiallinen itseltään vaatiminen jokaisella elämän osa-alueella kuluttaa vain loppuun, ei tee onnelliseksi. Suomalainen yhteiskunta opettaa jo pieniä koululaisia siihen, että stressi on normaali tila ihmiselämässä. Tosiasiassa monet asiat voitaisiin järjestää siten, että asiat tehtäisiin esimerkiksi pidemmällä aikavälillä tai suuremmalla porukalla, jolloin liialta kiireeltä ja ylenpalttiselta stressiltä tai väsymykseltä vältyttäisiin. Ylipitkät stressijaksot tai väsymys eivät lisää onnellisuutta, uskallan väittää 100 % varmuudella. Niiden ainoa hyöty pari kertaa elämässä voi olla se, että oppii arvostamaan kiireettömyyttä, mutta meidän pitäisi useammin oppia arvostamaan jo olemassa olevia hyviä asioita ajattelemalla, eikä aina kantapään kautta kokien. Ihmisten maailma on ihmisten maailma ja se näyttää ihmisten päätöksiltä. Pohdiskelu, ajattelu, onnellisuusnäkökulma, rationaalinen keskustelu ja vasta sitten toiminta, niin hyvä tai ainakin parempi tulee. 24-vuoden iästä huolimatta täytyy häpeilemättä huomauttaa lukiopoikamaisella näppäryydellä, että edellisessä lauseessa komparatiivi on heikompi kuin positiivi - paradoksaalista. 

Hyvyys on suhteellista. Ihmisen absoluuttinen hyvyys on useimmiten suhteellista ihmiskuntaan eli muihin ihmisiin. Moni urheilija haluaa olla sekä suhteellisesti hyvä (suhteessa omaan geneettiseen potentiaaliinsa) että absoluuttisesti hyvä (suhteessa muihin ihmisiin). Kuntoilijaakin kiehtoo usein absoluuttinen hyvyys ja viitearvotaulukoiden perään kysellään ahkerasti samalla, kun verrataan innokkaasti omaa kuntotestisuoritusta työkaverin vastaavaan. Miksi moni haluaa vertailla muihin ja olla absoluuttisesti hyvä? Pätevyyden tunteen jano lienee yksi selittävä tekijä toiminnan taustalla. Ja ehkäpä harjoittelun ja perimän tuomaa hyvyyden eriarvoisuutta tarvitaan, muuten kukaan ei voisi tuntea olevansa hyvä puuseppä, hieroja, urheilija, laulaja tai mikään, jos kaikki ihmiset olisivat kaikessa yhtä hyviä. 

Tutkimustiedon rajallisuus.  Menemättä sen enempää tieteen filosofiseen pohdiskeluun siitä, miten tieteellinen tutkimustietokin on ihmisaistien ja ajattelun rajaamaa, niin se on myös ihmisaivoilla ja aisteilla havaittavasti rajallista. Itselle läheiseltä urheilututkimuksen kentältä voi mainita vaikkapa tutkimusasetelmaan, tutkimusmetodeihin ja tutkittaviin liittyvät ongelmat. Tutkimusasetelma rajaa tiedon usein osin spesifiksi vain tutkimusasetelman kaltaiselle harjoittelulle (eri harjoitusohjelmalla, ruokavaliolla ja lepäämisellä monet tutkimustulokset eivät enää päde) ja kohderyhmälle (eri harjoitustaustalla tai iällä treenaaviin tieto ei päde). Ihmiskehon vasteita ja toimintaa tutkiessa mittaustekniikat ovat usein epäsuoria jättäen aina tilaa eri mahdollisuuksille ja varaa eri tulkinnoille. Ihmiskehoa tutkittaessa eristettyjen kuolleiden kehon osasten tutkiminen on aivan eri asia kuin osan toimiminen elävässä kokonaisuudessa omalla paikallaan. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lisäksi on todettava vielä se itsestäänselvyys, että tutkimustieto on usein keskiarvotietoa, eikä sen antamaa tietoa voi yks yhteen soveltaa yksilötasolla. Valmentamisesta täytyy todeta se, että se on urheilumaailman asiantuntijuuden todellinen kuningaslaji. Vaikka olisit kuinka hyvä tutkija ja ylhäältä teoriasta luennoiva tai kirjoittava asiantuntija, niin se ei vielä ollenkaan takaa, että olisit hyvä valmentaja. Tutkija kysyy miksi. Valmentaja kysyy miten. Hyvä valmentaja on taitava teoriatiedon lisäksi käytännön tiedon ahmimisessa ja soveltamisessa. Hyvä valmentaja yrittää vastata molempiin kysymyksiin: miten ja miksi. Urheilutieteen antaman tiedon rajallisuuden ymmärtäminen ja urheilutieteen antaman tiedon soveltaminen, käytännön urheilukentän antaman itse koetun, kuullun ja luetun tiedon soveltaminen, psykologisten asioiden huomioiminen ja sosiaaliset taidot – kaikki nämä ovat osa osaavan ja urheilun unelman, tuon osittain todellisen ja osittain epätodellisen illuusion eli jatkuvan kehityksen rakentamisen hallitsevan valmentajan työkalupakettia. 

Rajat ja niiden saavuttaminen urheilussa. Kaikilla ihmisillä ja kaikkien lajien harrastajilla on geneettiset rajansa. Toisilla rajat ovat kauempana kuin toisilla ja toiset pääsevät lähemmäksi rajojaan kuin toiset. Jonkun geneettinen raja esimerkiksi 100 m juoksussa voi olla 10,5 ja toisen 10,7. Voi silti olla, että ”vähemmän lahjakas” kehittyy absoluuttisesti paremmaksi, koska pääsee lähemmäksi rajojaan juosten 10,8 ”lahjakkaamman” jäädessä kauemmaksi rajoistaan juosten 10,9. Laadukkaalla työllä eli treenaamisella, syömisellä, lepäämisellä, ajattelulla ja asennoitumisella voi siis kilpaurheilussa voittaa itseään lahjakkaamman. Mielestäni urheilussa silti paras lähtökohta olisi aina ensisijaisesti hakea omia rajojaan ja jos kilpailee, niin kilpailun olisi hyvä olla lisämauste omalle harrastukselle, joka pohjautuu omien rajojen etsintään. Ani harvalla on esimerkiksi geneettisesti mahdollista tavoitella rikkovansa Usain Boltin maailmanennätystä satasella, silti esimerkiksi kansallisen tason pikajuoksijan matka 12,1 sekunnista 11,2 sekuntiin voi olla helvetinmoisen hieno tarina täynnä antoisia elämyksiä, onnistumisen kokemuksia ja pulssiaaltoja onnellisuudesta. Ei olympiavoitto tai maailmanennätys tee itseisarvoisesti onnelliseksi, vaikka ne voivat ollakin hyvä ja mielekäs tavoite huippu-urheilijalle ja niiden saavuttaminen vienee lähes poikkeuksetta äärimmäiseen pätevyyden tunteeseen. Moni haluaa juoda pätevyyden tunteen lähteestä. Huippu-urheilijakin voi elää erittäin onnellista elämää, jos huippukilpaurheilun raa’an kilpailullisuuden rinnalla on edes ripaus tehtäväsuuntautunutta ajattelua ja urheilijan elämässä urheilu on vain osa elämää ja elämään kuuluu lisäksi iso tukku pehmeitä arvoja, rentoutta, hellyyttä ja rakkautta. 

Miksi etsiä rajojaan? Välillä joissain asioissa voi olla antoisaa etsiä rajojaan. Esimerkiksi urheilussa rajojensa etsiminen voi opettaa paljon itsestä ja elämästä. Urheilussa rajojaan etsivä joutuu säännöllisesti sekä fyysisten että psyykkisten haasteiden eteen. Jos noista haasteista selviytyy, pääsee kokemaan suuria onnistumisen tunteita. Eihän sillä itseisarvoisesti ole merkitystä nostaako vaikka pystypunnerruksessa 50 vai 100 kiloa, mutta voimailijalle sillä on suuri merkitys ja ihmiselle kehittyminen itselle kehitystavoitteellisissa asioissa tuo tyydytystä elämään. Ihminen itse luo toiminnalleen ja elämälle merkityksiä. Ilman ihmisen luomia merkityskenttiä maailma olisi paljon tylsempi paikka, josta puuttuisi lähes kaikki kulttuuri, kuten taide ja urheilu.

Paljastamalla taiteellisuutensa, luovuutensa ja ihastuksen teorioihin perustumattomaan ihmisaivojen alkuperäisyyteen uskovaan pohdiskeluun voi näyttää yhden puolen monisyisestä itsestään. Julkisesti toimivan täytyy antaa pala itsestään ja inhimillisyydestään, mutta silti taiteilijaluonne kääriytyy mielellään myös osittain salaperäisyyden verhon mustankirjavaan viittaansa ja antaa lausuntoja vaihteluvälillä selkokielisyyden ylikorostamisesta metaforiseen retoriikkaan.

Rentoon elämään, mutta mielekkäiden tavoitteiden sopivaan haalimiseen kannustaen!

TR

4.10.2013 – 6.10.2013

Suuremman hyvän periaate (EF)

Elämällä ei nähdäkseni ole itseisarvoista merkitystä, vaan jokainen ihminen omilla valinnoillaan ja teoillaan luo elämälle merkityksiä. Ihmissuhteet, harrastukset, opiskelu, työ jne. luovat elämään sisältöä. Ihminen tarvitsee päämääriä ja tavoitteita ollakseen onnellinen. Jos ei halua mitään, ei omalla olemassaolollakaan liene ”siunausta”, koska silloin olemassaolollaan ei voi saavuttaa mitään mielekästä. Eli tavoitteita ja päämääriä täytyy olla – isompia tai pienempiä – kulkeakseen onnen polulla. Monesti ihminen kuitenkin eksyy itselleen eniten onnea tuottavilta teiltään ja tämän eksymisen estämiseksi suuremman hyvän periaate on oiva työkalu.

Jos esimerkiksi rakastat toista ihmistä ja rakkaasi sekä parisuhteenne on elämässäsi asia, joka tuottaa suurinta ja pitkäkestoista onnea sekä parisuhteenne yhdessä sovittuun dynamiikkaan kuuluu seksuaalinen uskollisuus, niin pelehtiminen vieraan kanssa hetkellisen nautinnon takia on vastoin suuremman hyvän periaatetta, joka kuuluu niin, että priorisoi valintasi siten, että et tee valintoja, jotka ovat vastaan sitä, jota eniten haluat. Parisuhdetta kevyempi ja arkisempi esimerkki tämän periaatteen käytöstä on esimerkiksi se, jos joku haluaa laihduttaa siksi, koska ylimääräisen rasvakudoksen poistuminen lisää elämän mielekkyyttä pitkällä tähtäimellä sekä fyysisen terveyden paranemisen että minäkuvan kohentumisen kautta. Silloin ei kannata jokaisena arkipäivän kahvitaukona syödä sitä hillomunkkia lyhytaikaisen ohimenevän nautinnon takia, jos vähempirasvainen keho fyysisine ja henkisine (ja itsetunnon kohenemisen kautta kenties myös sosiaalisine) terveysvaikutuksineen on asia, joka tekee pitkällä tähtäimellä onnellisemmaksi. Jos joku taasen tulee päivittäisistä hillomunkeista onnellisemmaksi kuin fyysisesti terveemmästä kehosta, on hillomunkkien päivittäinen syöminen mielestäni ihan perusteltua. Silloin hillomunkkien syömisestä saatu nautinto on suurempi hyvä ja laihduttaminen olisi pienempi hyvä, jota ei kannattaisi tehdä, koska se veisi suuremman onnen lähteen (hillomunkit) pois elämästä.

Onnellisuus on suurinta, mitä ihmisellä on. Kulkekaatte sen viitoittamia teitä. Jos pyrkii onnellisuuteen siten, että ei pyrkimyksillään vähennä kenenkään muun onnellisuutta, vaan paremminkin ruokkii, niin silloin ei ihminen voi elämässään olla kovin väärillä jäljillä. Se, mikä kullekin tuo onnen, riippuu persoonasta – meillä ihmisillä on hyvin erilaisia mielenkiinnonkohteita. Lähes jokainen onnellinen tarvinnee kuitenkin onneensa rakkautta, sosiaalista hyväksyntää, itsemääräämisoikeutta (autonomiaa – kykyä vaikuttaa omaan elämään) ja pätevyyden tunnetta (kyllä ihminen vaan tykkää siitä, että tuntee olevansa hyvä jossakin). Muistakaa suuremman hyvän periaate, olkaa onnellisia ja rakentakaa onnea ympärillenne. Allekirjoittaneen ihanneyhteiskunnassa vallitsisi sekä individuaalinen että yhteisöllinen onni. Tuossa yhteiskunnassa elämän onnettomat asiat olisivat ainoastaan luonnollisten asioiden seurausta (kuten läheisten kuolema sairauden tai onnettomuuden takia), mutta ei olisi ”turhaa onnettomuutta”, joka johtuu ihmisten onnea palvelemattomasta toiminnasta (valinnat vastoin suuremman hyvän periaatetta) sekä onnea palvelevan toiminnan laiminlyömisestä (mm. laiskuus itselle ja yhteisölle tärkeissä asioissa). Suuremman hyvän periaate on hyvä pitää mielessä tässä lukemattomien valintojen maailmassa!

25.–27.10.2012
TR