ADT:n (Suomen Antidopingtoimikunnan)
alaiselle kilpaurheilijalle doping-kysymys on sinänsä yksinkertainen. ADT:n kiellettyjen aineiden ja menetelmien listalla olevia aineita ja menetelmiä ei saa käyttää. Muita
saa. Piste. Hyvin selkeä eettinen ohje on siis kilpailla näiden yhteisten
sääntöjen mukaan. WADA:n (eli
maailman antidopingtoimiston, jonka alainen myös siis ADT on) doping-aineeksi luokittelun
perusteina ovat kolme pääpykälää, joista vähintään
kahden täytyy toteutua, jotta kyseessä on dopingaine:
- Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia
- Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle
- Ne ovat urheiluhengen vastaisia
Suorituskyvyn nosto ja terveydellinen
haitta ovat suhteellisen selkeitä kriteereitä, mutta ”urheiluhengen vastaisuus”
on hyvin tulkinnanvarainen määritelmä. Suorituskyvyn nostoa ja terveydellisiä
haittoja voi mitata fysiologisilla tieteellisillä mittauksilla (efektin suuruus
ja kesto jne.), mutta urheiluhenki on abstrakti käsite, jonka voi määritellä
lukemattomilla eri tavoilla. Dopingin määrittelemiseen ei liene olemassa
yksiselitteistä keinoa, niinpä olen tullut siihen tulokseen, että WADA:n
määritelmä on kuitenkin melkoisen hyvä, kuten blogitekstin edetessä tulette
huomaamaan. Korostan jo tässä vaiheessa, että mielestäni mahdollisuus harrastaa
kilpaurheilua terveellisistä lähtökohdista on niin tärkeä asia, oikeastaan
ihmisoikeus, että antidoping-toimintaa tarvitaan. Se, että doping on vaikeaa
määritellä, ei oikeuta sitä, että kaunis ajatus puhtaasta urheilusta tulisi
tuhota.
Vaikeasti määriteltävissä asioissa
tarvitaan ”poliittisia päätöksiä”, joilla toimintaa linjataan. Toki päätösten
takana tulisi olla argumenttikilpailu, jossa loogisimmat argumentit ja eniten
onnellisuutta ympärilleen luovat ratkaisut voittavat. Kaikessa ihmisen luomassa
kulttuurissa on lieveilmiönsä, niin myös urheilussa. Isojen massojen
yhteistyössä tarvitaan instituutioita, jottei homma repeä yksittäisiin erimielisyyksiin
tai muutu hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tietyn säätelyn kautta saadaan aikaan
paljon hyvää, kunhan säätely ei ole mielivaltaista, vaan hyvän tahdon ja
loogisen järjen ohjaamaa. Doping-vapauteen pyrkivissä urheilulajeissa/lajiliitoissa
dopingvalvontaa tarvitaan samasta syystä kuin yhteiskunnassakin tarvitaan
lakien valvontaa.
Itselleni ei elämässä ole yleensä
riittänyt missään asiassa minkään instituution määritelmät mistään ellei
instituution tekemän määrityksen filosofislooginen päättelyketju ole tarpeeksi
hyvä. Lisäksi kriittinen ajattelu on kuulunut luonteeseeni murrosiän alusta
asti, ja liikuntabiologin yliopistokoulutus on toki lisännyt kykyä ja
moniulotteisuutta kriittisessä ajattelussa. Niinpä olen miettinyt myös sitä
miten voidaan erotella suorituskyvyn optimointiin käytettävät sallitut ja
kielletyt keinot doping-vapaassa urheilussa / naturaalitreenaamisessa. Milloin
voi hyvällä omallatunnolla pitää itseään naturaaliurheilijana/-treenaajana?
Tämä eettisfilosofinen pohdiskelu koskettaa myös kaikkia kuntoilijoita
kilpaurheilijoiden lisäksi.
Itse näen, että lähtökohtaisesti
naturaalitreenaaminen voidaan rajata siten, että treenin, ruoan ja levon
manipulointi suorituskyvyn optimoimiseksi on sallittua, mutta suorituskykyä
lisäävien lääkeaineiden sekä lääketieteellisten menetelmien (kuten vaikkapa
verensiirto) käyttö on kiellettyä. Missä kulkee sitten suorituskykyä lisäävän
ruoan ja lääkeaineen rajapinta? Mitkä aineet voidaan luokitella suorituskykyä
parantaviksi lisäravinteiksi eli osaksi ruokaa, ja mitkä ovat selkeästi
suorituskykyä parantavia ei-ruoaksi määriteltäviä synteettisiä aineita eli käytännössä
lääkeaineita / dopingia? Kysymykseen ei liene yksiselitteistä vastausta, että
mitkä molekyylit voidaan luokitella ruoaksi ja mitkä ei, joten väliin tarvitaan
hyvään tahtoon ja loogisuuteen perustuvia ”poliittisia lautakuntapäätöksiä”
siitä, mikä määritellään dopingiksi ja mikä ei. Aiemmin käytin seuraavaa käytännönläheistä
liian yksinkertaiseksi osoittautunutta logiikkaa: ”Sellaisia lisäravinteita, jotka voidaan luokitella ruoaksi, voi
naturaalitreenaaja käyttää hyvällä omallatunnolla. Ruoaksi voidaan luokitella
ainakin kaikki sellaiset lisäravinteet, joita löytyvät myös luonnon tuottamasta
ruoasta jossain muodossa, olipa itse lisäravinne kantaruoastaan eroteltu osanen
tai sitten synteettisesti valmistettu.” Tässä muutamia esimerkkejä:
- D-vitamiini – löytyy mm. kalasta: (http://www.fineli.fi/component.php?compid=2271)
- Hera-proteiini - löytyy maidosta: (http://examine.com/supplements/Whey+Protein/#summary1-0)
- Kreatiini - löytyy lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Creatine/#summary1-0)
- Beta-alaniini - löytyy jossain muodossa lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Beta-Alanine/#summary1-0)
- Sitrullinimalaatti - löytyy mm. vesimelonista: (http://examine.com/supplements/Citrulline/#summary1-0)
- HMB - löytyy mm. greipistä: (http://www.exrx.net/Nutrition/Supplements/HMB.html)
Ajattelin myös, jos joku
"lisäravinne" voidaan tuottaa vain ja ainoastaan synteettisesti laboratoriossa
ja se nostaa selkeästi fyysistä suorituskykyä, niin kyseessä ei liene
lisäravinne, vaan doping-aine. Myöhemmin keskusteltuani lisää liikunta-alan
ammattilaisten kanssa ja luettuani lisää tajusin, että erittäin monia WADA:n
kiellettyjen aineiden listalla olevia aineita löytyy myös luonnosta. Siihen,
määritelläänkö aine dopingiksi, ei vaikuta siis pelkästään aineen lähde, vaan
myös pitoisuuden suuruus, vaikutuksen suuruus suorituskykyyn sekä ennen kaikkea
aineen turvallisuus terveysnäkökulmasta. Lopullinen päätös siitä, lyödäänkö
aine kiellettyjen aineiden listalle vai ei, on siis ”poliittinen
lautakuntapäätös”, ja se lienee paras tapa toimia näin monimutkaisissa
kysymyksissä. Lisäravinteen ja dopingin perimmäinen ero on siis se, että
lisäravinteet eivät löydy WADA:n kiellettyjen aineiden listalta, mutta
doping-aineet löytyvät. Lisäksi on tärkeää muistaa, että injisointi on jo
lähtökohtaisesti dopingia, joten piikittäminen on kiellettyä, vaikka
piikittäisi vaikkapa ”vain” suolaliuosta. Ravinto, johon myös lisäravinteet
kuuluvat, tulee siis syödä. Tämä on yksi tärkeä yksityiskohta.
Terveysnäkökulma onkin mielestäni
doping-asiassa erittäin tärkeä, ehkäpä se kaikkein tärkein: A) pitkäaikainen
terveys on yksi tärkeimmistä yksilön ja häntä ympäröivän lähiyhteisön
onnellisuuteen vaikuttavista perustekijöistä ja B) mielestäni jokaisella
pitäisi olla oikeus harrastaa urheilua (myös kilpaurheilua) terveellisesti eli
kaikissa kilpaurheilulajeissa soisi olevan edes yhden WADA:n/ADT:n alaisen
lajiliiton. Dopingkiellot ja -testit eivät toki takaa 100 %:sti doping-vapaata
urheilulajia, mutta dopingin kieltäminen
säännöissä tekee dopingin käytöstä urheilulajissa moraalisesti kielletyn. Tämä
on se tärkeä pointti. Hyvinvointinäkökulmasta on siis hyvä myös sellainen
määritelmä, että lisäravinteet eivät ole terveydelle vaarallisia. Tämähän on
oikeastaan aikalailla analoginen logiikaltaan WADA:n määritykseen siitä, että
yksi kolmesta kriteeristä, joista kahden tulee toteutua aineen ollakseen
dopingia, on ”niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan
terveydelle”.
Kehonrakennuksessa doping-aineiden
käyttö näkyy ehkä kaikesta urheilusta raadollisimmin. Sen käyttö näkyy siinä
paljaalla silmällä ulospäin toisin kuin esimerkiksi kestävyyslajeissa. Alla
suomalaisen ADT:n alaisen naturaalikehonrakentaja Tuomas Kurosen kuva (laji
Classic Bodybuilding, joka ADT:n testauksen piirissä) sekä ammattikehonrakentaja
Kai Greenen kuva. Noihin kuviin tiivistyy hyvin ero ruoka (normiruoka +
lisäravinteet) vs. doping + ruoka (doping, normiruoka ja lisäravinteet) treenin
ja levon ohella lihasmassan hankintaan tähtäävässä harjoittelussa.
Vasemmalla ADT:n testaaman klassisen kehonrakennuksen harrastaja Tuomas Kuronen, ja oikealla ammattikehonrakentaja Kai Greene. (En omista valokuvien tekijänoikeuksia - poimittu netistä.) |
Doping ei tulle koskaan
urheilukulttuurista häviämään. Aina löytyy yksilöitä, joita kiinnostaa mihin
pääsee, kun on kaikki keinot käytössä. Mielestäni monissa voimailulajeissa on
itse asiassa ihan hyvä tilanne tässä: samassa lajissa on sekä WADA:n alainen
doping-testattu liitto ja sitten liittoja, joissa doping on sallittua. Itse
halveksun urheilijoita, jotka käyttävät dopingia, mutteivät myönnä sitä. Se,
että avoimesti käyttää on sitten jo paljon hyväksyttävämpi arvovalinta, vaikkei
terveysnäkökulmasta fiksua olekaan ja esimerkiksi julkisen terveydenhuollon
kustannusten näkökulmasta on moraalisesti arveluttavaa. Ainakin itsellä menee
sympatiat ”kaurapuurolla eläneen” peruspuusepän puolelle, jos peruspuuseppä ja
roinabodari ovat munuaissiirrejonossa tuhoutuneen munuaisen takia.
Se on mielestäni selkiö, että kehon
ulkopuoliset anaboliset tai muulla tavoin urheilussa menestystä parantavat hormonit
ovat dopingia, jos niitä ei käytetä jonkin sairauden hoitoon ilman merkittävää
efektiä suorituskyvyssä. Rehellinen ADT:n alaisen lajin urheilija toimii ADT:n
laatiman kiellettyjen aineiden listan mukaan eli ei käytä sillä olevia aineita
(eikä menetelmiä). Jokaisen kuntoilijan puolestaan täytyy määrittää itse etiikka sille,
millä keinoin sallii itselleen tavoitteisiinsa pyrkimisen. Itse olen tällä
hetkellä ADT:n alainen urheilija (SLRY), mutta muutenkin
oma treenietiikkani sisältää sen, että suorituskyky tulee rakentaa treenin,
ruoan, levon ja mielen avulla doping-vapaasti. Todella kovaa suorituskykyä
(voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus) sekä (halutessaan)
kehonmuokkaustuloksia pystyy saavuttamaan naturaalina. Esimerkiksi itse tein
29.4.2015 kolme sarjaennätystä punttisalilla, vaikka systemaattisia
voimaharjoitteluvuosia on takana jo lähes kahdeksan kappaletta. Ihmisen
potentiaali etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti on aika ällistyttävä, ja
pitkäjänteisellä tekemisellä saa urheiluhommissa todella paljon aikaiseksi
naturaalinakin. Toki esimerkiksi absoluuttisessa maksimivoimassa tai
kehonrakentajan massoissa ei puhtain keinoin pääse lähellekään doping-tuloksia,
mutta naturaalituloksiin pääsee paljon terveellisemmin. Lisäksi itseäni ja
monia muita inspiroi ylpeys siitä, että tulokset on saavutettu ilman
doping-aineita!
Tämä on mielestäni tärkeä asiakokonaisuus,
josta liikunta-alan ammattilaisten valmentajat mukaan lukien sekä urheilijoiden
tulisi tasosta ja tavoitteista riippumatta keskustella avoimesti! Etiikka ja
moraali kuuluvat myös urheiluun, kuten muuhunkin elämään. Onnellinen ihminen
tarvitsee jonkinlaisen eettisen normiston itselleen, jonka mukaan elää. Ilman
eettistä normistoa ei ole oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Arvoja ja etiikkaa
siis tarvitaan. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus, itsemääräämisoikeus, rakastaminen
sekä rakastetuksi tuleminen ja pätevyyden tunne luovat onnellisuutta.
Doping-vapaaseen urheiluyhteisöön kuuluminen luo sosiaalista yhteenkuuluvuutta
ja pätevyyden tunteeseen vaikuttaa tieto siitä, millä keinoilla saavutuksiinsa
on päässyt.
Urheilun ja liikunnan iloa
kevääseen!
27.4.–4.5.2015
TR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti