Puhdas urheilu vs. Doping (U & EF)

Kuva poimittu netistä (en omista tekijänoikeuksia)

 

Nyt Rion olympialaisten korvalla ja Venäjän dopingskandaalin riepotellessa huippu-urheilumaailmaa päätin itsekin kirjoittaa lyhyen tekstin puhtaasta urheilusta ja dopingista. Korostan, että tämä teksti on ennen kaikkea filosofista pohdiskelua, sillä en ole doping -asioiden asiantuntija. Olen valmennus- ja testausoppiin kouluttautunut liikuntabiologi, jonka asiantuntemusosa-alueita ovat voiman, nopeuden, kestävyyden ja jossain määrin myös liikkuvuuden kehittäminen perusterveillä ihmisillä puhtaan fysiikkaharjoittelun keinoin eli treenin, ruoan, levon ja psykologisten asioiden keinoin.  Tässä tekstissä en ala käymään läpi kaikkia asioita, miksi kannatan kovasti puhdasta urheilua, koska tätä aihetta sivuten olen kirjoittanut henkilökohtaisen blogitekstin Miksi harrastan naturaalivoimailua?, jonka voi käydä lukemassa linkin takaa.  Mainittakoon kuitenkin kokonaiselämän onnellisuuden kannalta mielestäni merkittävin asia, joka on se, että urheilusuorituskyvyn maksimointi puhtaana on paljon terveellisempää kuin suorituskyvyn maksimointi koko doping-arsenaalia hyödyntäen. Sitten siirryn tämän tekstin pääasiaan.

Aamulehden ja MTV:n tilaaman kyselyn (ei paras mahdollinen lähde) mukaan 49 % suomalaisista uskoo, että huippu-urheilussa ei voi pärjätä ilman dopingia (Keskisuomalainen 1.8.2016, s. 19). Olipa totuus mikä tahansa, niin mihin tällainen kansanusko perustuu? Todennäköisesti suurimmalla osalla yksilöistä median luomiin mielikuviin eli ei juuri mihinkään. Ei ainakaan faktaan.

”1 % kärähti, kaikki muutkin käyttää, mutta eivät jää kiinni” -argumentointi ei kestä ollenkaan kriittistä tarkastelua. Tuolla perusteella esimerkiksi kaikki suomalaiset tekisivät henkirikoksia, mutta vain 17200 henkeen ja terveyteen kohdistuvaa rikosta tuli poliisin tietoon tammi-kesäkuussa 2016 (Suomen virallinen tilasto (SVT): Poliisin tietoon tullut rikollisuus [verkkojulkaisu]. ISSN=1797-3651. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 2.8.2016]. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/polrik/). Toki kaikki henkirikokset eivät ole todennäköisesti tulleet poliisin tietoon, mutta silti suurin osa suomalaisista ei ole hyvin todennäköisesti tehnyt henkirikoksia kyseisellä ajanjaksolla.

”Muutkin rikkovat sääntöjä, on ok rikkoa yhteisiä pelisääntöjä” -argumentointi on täysin kestämätöntä.  Jos tällaisesta ajattelumallista vetäisi analogiaa urheilusta muun yhteiskunnan puolelle, niin voisi esimerkiksi ajatella, että ”on ok murhata, kun on muitakin murhaajia”.

Olipa kansainvälisen huippu-urheilun doping-tilanne mikä tahansa, niin tulee myös urheilijoiden kohdalla muistaa länsimainen oikeuskäsitys. Jos ei ole todisteita rikoksesta/sääntöjen rikkomisesta, on syytön. Eli urheilijaan, joka ei ole kärynnyt doping-testeissä, tulisi lähtökohtaisesti suhtautua puhtaana urheilijana ennen kuin toisin todistetaan. Samoin kuin suhtaudut naapuriin rehellisenä kansalaisena, jos ei ole faktaa siitä, että näin ei ole. Lisäksi tulee muistaa, että huippu-urheilu on vain murto-osa koko ihmiskunnan urheilukulttuurista.

Viihde, politiikka ja bisnes vs. urheilu itseisarvona. Iso osa nykyisestä huippu-urheilusta on viihdettä ja bisnestä sekä välillä myös politiikkaa. Tätä seuratessa unohtuu helposti urheilu itseisarvona ja se, että maailmassa on valtava joukko ihmisiä, joita ihan itseisarvoisesti kiinnostaa, mitä ihmiskeholla voi tehdä: taitoja, voimanponnistuksia, nopeussuorituksia, kestävyyssuorituksia ja liikkuvuustemppuja. Tämä, omien rajojen etsiminen, liikunnan ilo, tehtäväsuuntautunut tekeminen, tervehenkinen kisailu kilpailusuuntautuneesti, kehittyminen, yhdessä tekeminen ja liikuntakulttuurin tuoma sisältö elämään eivät ole utopiaa, vaan saavutettavissa olevia asioita. Asioita, joihin meistä jokainen voi teoillansa vaikuttaa. Luonnon lait ovat universumissamme asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta niiden puitteissa voimme teoillamme vaikuttaa millainen maailmamme on. Urheilun hyvän tarina elinvoimaa edistävä asiana ei ole pelkkää naivia menneiden aikojen höpötystä, vaan voi olla ihan totta joka ikinen päivä – ainakin pienimuotoisempina alakulttuureina, jos ei valtavirtakulttuurina.

Puhtaan urheilun tulevaisuus vs. doping-urheilun tulevaisuus. Itse en näe realistisena vaihtoehtona, että doping-urheilu häviäisi koskaan kokonaan. Aina löytyy ihmisiä, joita kiinnostaa motivaatiotekijästä tai toisesta mihin ihminen kykenee fyysisen tai henkisen suorituskyvyn saralla, kun kaikki olemassa olevat keinot ovat käytettävissä. Itse näkisin realistisena, että yhä useammassa urheilulajissa olisi selkeästi naturaaliurheiluliitto ja doping-urheiluliitto. Esimerkiksi joissain voimailulajeissa näin jo onkin eli on ADT:n alainen lajiliitto ja sitten esim. ”ammattilaisliitto”, jossa ei testata. Näin jokainen saisi urheilla omista filosofisista lähtökohdistaan. Toki urheilua ei voi erottaa muusta yhteiskunnasta ja urheiluasioista päätettäessä tulisi miettiä urheilupolitiikan vaikutukset koko yhteiskunnan elämään. Naturaaliurheilun taso tullee kehittymään jonkin verran tutkimuksen ja käytännön tuottaman valmennus- ja ravitsemustiedon karttuessa, mutta en usko, että mitään aivan radikaalia muutosta pitkään isosti harrastettujen lajien tulostasossa laajalla skaalalla tulee tapahtumaan. Esimerkiksi yleisurheilun maailman kärkitulokset ovat olleet samaa luokkaa jo vuosikymmeniä. Doping-urheilun tulevaisuudessa puolestaan tullee tapahtumaan nykyisellään futuristen tuntuisia muutoksia, kun geenimanipulaatioteknologia kehittyy. Tulevaisuuden geenimanipuloidut superihmiset tullevat laittamaan doping-urheilun tulostilastot aivan uusiksi.

Naturaalina pystyy lähes ihmeisiin, jos on lahjakkuutta ja tietotaitoa. Monesti ihmisiltä unohtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että kohtuullisilla lahjakkuusominaisuuksilla (geeneillä) voi vuosikausien laatuvalmennuksella päästä aika uskomattomiin tuloksiin. Ja toiseksi se, että Gaussin käyrän toisessa ääripäässä löytyy aina tiettyyn asiaan superlahjakkaita ihmisiä, jotka pystyvät vuosikausien työllä aivan hämmentäviin tuloksiin verrattuna keskivertolahjakkaisiin yksilöihin.

Niin kauan, kun löytyy yksikin ihminen, joka pyrkii systemaattisesti kehittämään fyysistä suorituskykyään pelkästään treenin, ruoan, levon ja psykologian avulla, on olemassa puhdasta urheilua.

2.8.2016

TR

Lisäravinteiden ja dopingin ero (U & EF)

ADT:n (Suomen Antidopingtoimikunnan) alaiselle kilpaurheilijalle doping-kysymys on sinänsä yksinkertainen. ADT:n kiellettyjen aineiden ja menetelmien listalla olevia aineita ja menetelmiä ei saa käyttää. Muita saa. Piste. Hyvin selkeä eettinen ohje on siis kilpailla näiden yhteisten sääntöjen mukaan. WADA:n (eli maailman antidopingtoimiston, jonka alainen myös siis ADT on) doping-aineeksi luokittelun perusteina ovat kolme pääpykälää, joista vähintään kahden täytyy toteutua, jotta kyseessä on dopingaine: 

1. Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia 
2. Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle 
3. Ne ovat urheiluhengen vastaisia

(http://www.usada.org/substances/prohibited-list/)

Suorituskyvyn nosto ja terveydellinen haitta ovat suhteellisen selkeitä kriteereitä, mutta ”urheiluhengen vastaisuus” on hyvin tulkinnanvarainen määritelmä. Suorituskyvyn nostoa ja terveydellisiä haittoja voi mitata fysiologisilla tieteellisillä mittauksilla (efektin suuruus ja kesto jne.), mutta urheiluhenki on abstrakti käsite, jonka voi määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Dopingin määrittelemiseen ei liene olemassa yksiselitteistä keinoa, niinpä olen tullut siihen tulokseen, että WADA:n määritelmä on kuitenkin melkoisen hyvä, kuten blogitekstin edetessä tulette huomaamaan. Korostan jo tässä vaiheessa, että mielestäni mahdollisuus harrastaa kilpaurheilua terveellisistä lähtökohdista on niin tärkeä asia, oikeastaan ihmisoikeus, että antidoping-toimintaa tarvitaan. Se, että doping on vaikeaa määritellä, ei oikeuta sitä, että kaunis ajatus puhtaasta urheilusta tulisi tuhota.

Vaikeasti määriteltävissä asioissa tarvitaan ”poliittisia päätöksiä”, joilla toimintaa linjataan. Toki päätösten takana tulisi olla argumenttikilpailu, jossa loogisimmat argumentit ja eniten onnellisuutta ympärilleen luovat ratkaisut voittavat. Kaikessa ihmisen luomassa kulttuurissa on lieveilmiönsä, niin myös urheilussa. Isojen massojen yhteistyössä tarvitaan instituutioita, jottei homma repeä yksittäisiin erimielisyyksiin tai muutu hallitsemattomaksi kaaokseksi. Tietyn säätelyn kautta saadaan aikaan paljon hyvää, kunhan säätely ei ole mielivaltaista, vaan hyvän tahdon ja loogisen järjen ohjaamaa. Doping-vapauteen pyrkivissä urheilulajeissa/lajiliitoissa dopingvalvontaa tarvitaan samasta syystä kuin yhteiskunnassakin tarvitaan lakien valvontaa.

Itselleni ei elämässä ole yleensä riittänyt missään asiassa minkään instituution määritelmät mistään ellei instituution tekemän määrityksen filosofislooginen päättelyketju ole tarpeeksi hyvä. Lisäksi kriittinen ajattelu on kuulunut luonteeseeni murrosiän alusta asti, ja liikuntabiologin yliopistokoulutus on toki lisännyt kykyä ja moniulotteisuutta kriittisessä ajattelussa. Niinpä olen miettinyt myös sitä miten voidaan erotella suorituskyvyn optimointiin käytettävät sallitut ja kielletyt keinot doping-vapaassa urheilussa / naturaalitreenaamisessa. Milloin voi hyvällä omallatunnolla pitää itseään naturaaliurheilijana/-treenaajana? Tämä eettisfilosofinen pohdiskelu koskettaa myös kaikkia kuntoilijoita kilpaurheilijoiden lisäksi.

Itse näen, että lähtökohtaisesti naturaalitreenaaminen voidaan rajata siten, että treenin, ruoan ja levon manipulointi suorituskyvyn optimoimiseksi on sallittua, mutta suorituskykyä lisäävien lääkeaineiden sekä lääketieteellisten menetelmien (kuten vaikkapa verensiirto) käyttö on kiellettyä. Missä kulkee sitten suorituskykyä lisäävän ruoan ja lääkeaineen rajapinta? Mitkä aineet voidaan luokitella suorituskykyä parantaviksi lisäravinteiksi eli osaksi ruokaa, ja mitkä ovat selkeästi suorituskykyä parantavia ei-ruoaksi määriteltäviä synteettisiä aineita eli käytännössä lääkeaineita / dopingia? Kysymykseen ei liene yksiselitteistä vastausta, että mitkä molekyylit voidaan luokitella ruoaksi ja mitkä ei, joten väliin tarvitaan hyvään tahtoon ja loogisuuteen perustuvia ”poliittisia lautakuntapäätöksiä” siitä, mikä määritellään dopingiksi ja mikä ei. Aiemmin käytin seuraavaa käytännönläheistä liian yksinkertaiseksi osoittautunutta logiikkaa: ”Sellaisia lisäravinteita, jotka voidaan luokitella ruoaksi, voi naturaalitreenaaja käyttää hyvällä omallatunnolla. Ruoaksi voidaan luokitella ainakin kaikki sellaiset lisäravinteet, joita löytyvät myös luonnon tuottamasta ruoasta jossain muodossa, olipa itse lisäravinne kantaruoastaan eroteltu osanen tai sitten synteettisesti valmistettu.” Tässä muutamia esimerkkejä:

• D-vitamiini – löytyy mm. kalasta: (http://www.fineli.fi/component.php?compid=2271)

• Hera-proteiini - löytyy maidosta: (http://examine.com/supplements/Whey+Protein/#summary1-0)

• Kreatiini - löytyy lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Creatine/#summary1-0)

• Beta-alaniini - löytyy jossain muodossa lihatuotteista: (http://examine.com/supplements/Beta-Alanine/#summary1-0)

• Sitrullinimalaatti - löytyy mm. vesimelonista: (http://examine.com/supplements/Citrulline/#summary1-0)

• HMB - löytyy mm. greipistä: (http://www.exrx.net/Nutrition/Supplements/HMB.html)

Ajattelin myös, jos joku "lisäravinne" voidaan tuottaa vain ja ainoastaan synteettisesti laboratoriossa ja se nostaa selkeästi fyysistä suorituskykyä, niin kyseessä ei liene lisäravinne, vaan doping-aine. Myöhemmin keskusteltuani lisää liikunta-alan ammattilaisten kanssa ja luettuani lisää tajusin, että erittäin monia WADA:n kiellettyjen aineiden listalla olevia aineita löytyy myös luonnosta. Siihen, määritelläänkö aine dopingiksi, ei vaikuta siis pelkästään aineen lähde, vaan myös pitoisuuden suuruus, vaikutuksen suuruus suorituskykyyn sekä ennen kaikkea aineen turvallisuus terveysnäkökulmasta. Lopullinen päätös siitä, lyödäänkö aine kiellettyjen aineiden listalle vai ei, on siis ”poliittinen lautakuntapäätös”, ja se lienee paras tapa toimia näin monimutkaisissa kysymyksissä. Lisäravinteen ja dopingin perimmäinen ero on siis se, että lisäravinteet eivät löydy WADA:n kiellettyjen aineiden listalta, mutta doping-aineet löytyvät. Lisäksi on tärkeää muistaa, että injisointi on jo lähtökohtaisesti dopingia, joten piikittäminen on kiellettyä, vaikka piikittäisi vaikkapa ”vain” suolaliuosta. Ravinto, johon myös lisäravinteet kuuluvat, tulee siis syödä. Tämä on yksi tärkeä yksityiskohta.

Terveysnäkökulma onkin mielestäni doping-asiassa erittäin tärkeä, ehkäpä se kaikkein tärkein: A) pitkäaikainen terveys on yksi tärkeimmistä yksilön ja häntä ympäröivän lähiyhteisön onnellisuuteen vaikuttavista perustekijöistä ja B) mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus harrastaa urheilua (myös kilpaurheilua) terveellisesti eli kaikissa kilpaurheilulajeissa soisi olevan edes yhden WADA:n/ADT:n alaisen lajiliiton. Dopingkiellot ja -testit eivät toki takaa 100 %:sti doping-vapaata urheilulajia, mutta dopingin kieltäminen säännöissä tekee dopingin käytöstä urheilulajissa moraalisesti kielletyn. Tämä on se tärkeä pointti. Hyvinvointinäkökulmasta on siis hyvä myös sellainen määritelmä, että lisäravinteet eivät ole terveydelle vaarallisia. Tämähän on oikeastaan aikalailla analoginen logiikaltaan WADA:n määritykseen siitä, että yksi kolmesta kriteeristä, joista kahden tulee toteutua aineen ollakseen dopingia, on ”niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle”.

Kehonrakennuksessa doping-aineiden käyttö näkyy ehkä kaikesta urheilusta raadollisimmin. Sen käyttö näkyy siinä paljaalla silmällä ulospäin toisin kuin esimerkiksi kestävyyslajeissa. Alla suomalaisen ADT:n alaisen naturaalikehonrakentaja Tuomas Kurosen kuva (laji Classic Bodybuilding, joka ADT:n testauksen piirissä) sekä ammattikehonrakentaja Kai Greenen kuva. Noihin kuviin tiivistyy hyvin ero ruoka (normiruoka + lisäravinteet) vs. doping + ruoka (doping, normiruoka ja lisäravinteet) treenin ja levon ohella lihasmassan hankintaan tähtäävässä harjoittelussa.

Vasemmalla ADT:n testaaman klassisen kehonrakennuksen harrastaja Tuomas Kuronen, ja oikealla ammattikehonrakentaja Kai Greene. (En omista valokuvien tekijänoikeuksia - poimittu netistä.)

Doping ei tulle koskaan urheilukulttuurista häviämään. Aina löytyy yksilöitä, joita kiinnostaa mihin pääsee, kun on kaikki keinot käytössä. Mielestäni monissa voimailulajeissa on itse asiassa ihan hyvä tilanne tässä: samassa lajissa on sekä WADA:n alainen doping-testattu liitto ja sitten liittoja, joissa doping on sallittua. Itse halveksun urheilijoita, jotka käyttävät dopingia, mutteivät myönnä sitä. Se, että avoimesti käyttää on sitten jo paljon hyväksyttävämpi arvovalinta, vaikkei terveysnäkökulmasta fiksua olekaan ja esimerkiksi julkisen terveydenhuollon kustannusten näkökulmasta on moraalisesti arveluttavaa. Ainakin itsellä menee sympatiat ”kaurapuurolla eläneen” peruspuusepän puolelle, jos peruspuuseppä ja roinabodari ovat munuaissiirrejonossa tuhoutuneen munuaisen takia.

Se on mielestäni selkiö, että kehon ulkopuoliset anaboliset tai muulla tavoin urheilussa menestystä parantavat hormonit ovat dopingia, jos niitä ei käytetä jonkin sairauden hoitoon ilman merkittävää efektiä suorituskyvyssä. Rehellinen ADT:n alaisen lajin urheilija toimii ADT:n laatiman kiellettyjen aineiden listan mukaan eli ei käytä sillä olevia aineita (eikä menetelmiä). Jokaisen kuntoilijan puolestaan täytyy määrittää itse etiikka sille, millä keinoin sallii itselleen tavoitteisiinsa pyrkimisen. Itse olen tällä hetkellä ADT:n alainen urheilija (SLRY), mutta muutenkin oma treenietiikkani sisältää sen, että suorituskyky tulee rakentaa treenin, ruoan, levon ja mielen avulla doping-vapaasti. Todella kovaa suorituskykyä (voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus) sekä (halutessaan) kehonmuokkaustuloksia pystyy saavuttamaan naturaalina. Esimerkiksi itse tein 29.4.2015 kolme sarjaennätystä punttisalilla, vaikka systemaattisia voimaharjoitteluvuosia on takana jo lähes kahdeksan kappaletta. Ihmisen potentiaali etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti on aika ällistyttävä, ja pitkäjänteisellä tekemisellä saa urheiluhommissa todella paljon aikaiseksi naturaalinakin. Toki esimerkiksi absoluuttisessa maksimivoimassa tai kehonrakentajan massoissa ei puhtain keinoin pääse lähellekään doping-tuloksia, mutta naturaalituloksiin pääsee paljon terveellisemmin. Lisäksi itseäni ja monia muita inspiroi ylpeys siitä, että tulokset on saavutettu ilman doping-aineita!

Tämä on mielestäni tärkeä asiakokonaisuus, josta liikunta-alan ammattilaisten valmentajat mukaan lukien sekä urheilijoiden tulisi tasosta ja tavoitteista riippumatta keskustella avoimesti! Etiikka ja moraali kuuluvat myös urheiluun, kuten muuhunkin elämään. Onnellinen ihminen tarvitsee jonkinlaisen eettisen normiston itselleen, jonka mukaan elää. Ilman eettistä normistoa ei ole oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Arvoja ja etiikkaa siis tarvitaan. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus, itsemääräämisoikeus, rakastaminen sekä rakastetuksi tuleminen ja pätevyyden tunne luovat onnellisuutta. Doping-vapaaseen urheiluyhteisöön kuuluminen luo sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja pätevyyden tunteeseen vaikuttaa tieto siitä, millä keinoilla saavutuksiinsa on päässyt.

Urheilun ja liikunnan iloa kevääseen!

27.4.–4.5.2015

TR