Liikuntaa ja urheilua käsittelevät tekstit erottaa otsikon jälkeisestä tunnisteesta "U" ja elämänfilosofiaa käsittelevät tekstit tunnisteesta "EF". Joskus aiheet risteytyvät niin paljon, että on ihan erikseen merkintä "U & EF".

maanantai 19. tammikuuta 2015

Urheilupsykologiaa 2.0 (U)

Kirjoitin aiemmin urheilupsykologiasta artikkelin meikäläisen urheilupsykologiset teesit Top 10. Tuon listan asiat ovat pysyneet mukana omassa valmennusfilosofiassa ja urheilupsykologisessa ajattelussa aika lailla, mutta lista on täydentynyt kovasti.

Tämän tajusin hyvin myös kirjoittaessani pohdintaa viisikymmentäsivuiseen 400 m aitajuoksun lajianalyysiin ja valmennuksen ohjelmointiin, joka julkaistaan todennäköisesti tänä keväänä Kansallisessa Urheilututkimustietokannassa. Pohdinnassa on kohta, joka kuuluu näin: ”Urheilussa menestymiseen ja kehittymiseen tarvitaan ensiksi intohimo ja motivaatio tekemiseen. Tasapaino muun elämän ja urheilun kanssa edesauttaa urheilijaa sekä onnellisena elämisessä että urheilussa menestymisessä. Vasta urheilupsykologisten perusteiden ollessa kunnossa itse fysiikka- ja tekniikkaharjoittelun optimointi pääsee puhkeamaan täyteen kukkaansa.” Opintojeni alkuvaiheessa nuorena liikuntabiologin alkuna itselläni oli turhan mekanistinen suhtautuminen valmentamiseen. Sitä ajatteli urheilijaa liikaa ikään kuin fysiologisena koneena tyyliin ”kun syydetään tuohon väliin aerobinen korkeaintensiteettinen intervallitreeni, niin PGC1-alfa-reitti aktivoituu ja aerobinen kunto nousee levätessä ja that’s it - muuta ei tarvitse miettiä ennen, aikana tai jälkeen”. Nyt näkee valmentamisen holistisemmin eli kokonaisvaltaisemmin, ja tajuaa että urheilussa ja valmentamisessa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, ei fysiologisten koneiden. Kuormitusfysiologinen osaaminen signalointireitteineen on urheiluvalmentamisessa tärkeää, mutta vasta sitten, kun urheilupsykologiset ja -filosofiset lähtökohdat tekemiseen ovat kunnossa.

Nykyistä urheilijan motivaatiokenttäajatteluani kuvaa hyvin toinen kohta kirjoittamastani 400 m aitajuoksun lajianalyysin ja valmennuksen ohjelmoinnin pohdinnasta: ”Pitkällä urheilijan uralla kehittymisen ja menestymisen lisäksi pitäisi arvostaa suuresti tasoa millä on, sillä pitkän uran myöhemmissä vaiheissa on jo raivattu oma tie hyvään suorituskykyyn ja pelkän kehittymisen lisäksi siinä vaiheessa on hieno saavutus myös se, että kykenee pysymään korkealla suoritustasolla, vaikkei enää kehittyisi. Lajiin lahjakkaan yksilön kehityspotentiaali on suuri, muttei loputon. Yleisen sarjan urheilusta veteraaniurheiluun siirryttäessä on myös hienoa, että pystyy jarruttamaan suorituskyvyn laskua mahdollisimman paljon. Laadukas treeni kehittää, ylläpitää tai jarruttaa suorituskyvyn heikkenemistä – riippuu urheilu-uran vaiheesta, mikä on keskiössä.” Nuorempana en osannut ajatella, että jonkun urheilu-ura voisi jatkua mielekkäänä vanhuuteen saakka. Nykyään ymmärrän hyvin myös veteraaniurheilun mielekkyyden ja sen, että urheilu voi olla projektin sijasta myös elämäntyyli. Uskoisin, että parhaat tuloksetkin tulevat silloin, jos kykenee tuloskeskeisen suorittamisen sijasta urheilemaan tosissaan, muttei liian vakavasti, tekemisen iloon keskittyen sopiva pilke silmäkulmassa. Tasapaino on iso ja hieno monisyinen asia, jonka löytymiseen tarvitaan sekä positiivisuutta että realistisuutta.

Yleisen sarjan kokeneemmalle aktiiviurheilijalle on mielestäni aika hyvä tunnetila ja motto, jos tuntee, että ”olen hyvä, mutta voisin olla parempikin”. Silloin on tyytyväinen itseensä, mutta ”liika tyytyväisyys tappaa kehityksen”-ilmiö ei vaivaa.

13.–19.1.2015
TR

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti