Lokakuinen progeooppera (EF & U:a sivuten)

Viittaako otsikko silmiä ja aivoja hivelevään tajunnanvirtaan vai onko otsikko vain tekosyy sille, että saa kirjoittaa jäsentelemättömän ylipitkän tekstin, jossa osioiden asiasisällöt hyppivät toisesta toiseen ilman selkeitä aasinsiltoja korkeintaan tietyn tunnelman, poljennon tai tulkinnallisten liittymäkohtien toimiessa ohuina sidekudoksina. Jokainen päättäköön itse. 

Mistä intohimo kumpuaa? Miksi yksi tykkää taitoluistelusta, toinen voimanostosta, kolmas pianonsoitosta, neljäs kaikista edellisistä ja viides ei mistään edellä mainituista? Miksi ihmiset haluavat, mitä haluavat? Miksi ihmiset tavoittelevat, mitä tavoittelevat? Näihin metafyysisiin kysymyksiin ei liene tyhjentävää vastausta. Ihminen kokee kuitenkin mielihyvää ja onnellisuutta psykologisten perustarpeiden tyydyttyessä. Ihmisen psykologisia perustarpeita ovat sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunne, pätevyyden tunteiden kokeminen, autonomian tunne sekä tunne siitä, että rakastaa ja saa olla rakastettu. Ainakin kolmeen ensimmäiseen harrastukset voivat vastata. Oman suosikkiharrastuksen parissa on usein samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa pääsee kokemaan sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kun saa itse päättää mitä harrastaa ja miten, kokee vahvaa autonomian eli itsemääräämisen tunnetta. Ihmiset haluavat usein kehittyä harrastuksissaan ja harrastavat usein asioita, joissa ovat hyviä. Tämä ruokkii pätevyyden tunteen kokemuksia. Parhaimmillaan harrastukset ovatkin yksi mielekkään sisällön tuoja elämään ja luovat elämälle merkityskenttiä, jotka antavat elämälle lisää positiivista sisältöä, tarkoitusta ja mielekästä tekemistä. 

Ajattelu ja filosofinen pohdiskelu eivät ole muodissa – eivät myöskään henkiset arvot. Nykyään näkee valtakirjoittelussa tai -keskustelussa harvemmin vapaaseen ihmisajatteluun luottavaa luovaa pohdintaa ja päättelyä. Välillä tuntuu, että pelätään jopa olla jotain mieltä ilman tutkimusfaktanäyttöä mielipiteen takana. Toki tieteellä on tärkeä roolinsa niin sanotun tiedon tuottamisessa, mutta myöskään ihmismielen rationaalisen teoreettisloogisen ja luovan päättelyn kykyä ratkoa muun muassa onnellisuuteen liittyviä asioita ei pidä vähätellä. Ihmisten maailmassa ajatellaan turhaan usein, että ”asiat vain ovat näin”. Tosiasiassa lähes kaikki toimintatavat kulttuureissa ovat ihmisten luomia ja ylläpitämiä. Minkä ihminen luo, sitä voi myös muuttaa. Huonoista toimintatavoista pitäisi muokata hyviä ja hyvistä parempia. Ei ole esimerkiksi sellaista absoluuttista faktaa kuin ”alati kiireemmäksi muuttuva nykyelämä, jossa pitää tehdä näin ja noin”. Se on meistä ihmisistä kiinni, haluammeko juosta oravanpyörässä 50 tuntia viikossa vai elää jollain toisella tavalla, rauhallisemmin. Ihmiskunnan perustarpeet: terveellinen ruoka, terveydenhoito, turvallisen rauhallinen yhteisöllisyys ja katto pään päällä hoituvat vähemmälläkin hosumisella, jos niin halutaan. Kaikki palkkatyö ei ole arvokasta, vaikka moni Suomen hallituksen jäsen toisin väittää. Kuluttamalla vaikkapa viihde-elektroniikka ostamalla uuden telkkarin parin vuoden välein suomalaisista kaupoista ei synny yhtään lisää puhdasta vettä, terveellistä ruokaa tai asuinkelpoisia taloja, puhumattakaan lämminhenkisestä yhteisöllisyydestä. Hallitseva talousjärjestelmä perustuu tarpeettomalle kuluttamiselle – peruselintarpeisiin ei tarvita sitä, että ostaa 10 pesukonetta tai 12 kiuasta elämässään – yksikin laadukas ihmisiän kestävä riittäisi. Työvoima tulisi jakaa niihin käyttökohteisiin, jotka palvelisivat peruselintarpeita ja onnellisuutta. Nykyinen yhteiskuntamalli suorastaan pakottaa kehittämään strategioita turhaan tuotantoon ja luonnonvarojen turhanpäiseen tuhlaamiseen. ”Miten saisimme myytyä lisää silitysrautoja suomalaisille, vaikka kaikilla on jo yksi toimiva – no tehdään silitysraudoista lyhytikäisempiä ja keksitään ihmisille uusia (turhia) tarpeita, kuten mökille tarvitsee oman silitysraudan, samoin matkoille matkalaukkuun matkasilitysraudan ja kaksikerroksiseen taloon ylä- ja alakertaan omat”. Fiksussa yhteiskunnassa esimerkiksi puutarhasaksia olisi ehkä yhdet muutamaa perhettä kohden, koska puutarhasaksien käyttöaste normaaliperheessä on niin pieni. Kun puutarhasaksien määrä Suomessa tyydyttäisi ihmisten luonnollisen tarpeen, ei tehtäisi strategioita miten lisätä puutarhasaksien myyntiä keinotekoisesti, vaan käytettäisiin puutarhasaksien valmistukseen käytetty aika johonkin muuhun, kuten nautinnolliseen vapaa-aikaan tai johonkin yleishyödylliseen työhön, kuten terveyttä edistävään työhön, elämyksiä ja elämänsisältöä tarjoavan kulttuurin luomiseen tai ruoantuotannon kehittämiseen luontoystävällisemmäksi ja terveellisempää ravintoa tuottavammaksi. 

Kilpailullisuus pannaan? Liikaa kilpailullisuus ja tavoitteellisuus tekevät elämästä suorittamista. Sopiva tavoitteellisuus luo elämään sisältöä. Kannatan jonkinlaista henkilökohtaista tasapainoista yhdistelmää tavoitteellisten elämän osa-alueiden ja joutilaan rentouden välillä. Ilman tavoitteellisuutta voit hukkua. Ilman joutilaisuutta voit kadota. Muutenkin onnellisessa elämässä on kyse eri asioiden sopivasta tasapainosta. Uskalla kehittyä, mutta uskalla olla myös positiivisen inhimillinen ihminen. Ihmisen on välillä hyvä vain olla. Tavoitteellisuudessakin täytyy unelmien lisäksi elää tässä ja nyt nauttien tekemisestä, arvostaen terveesti menneitä onnistumisia, mutta pysyen kuitenkin nälkäisenä uusille haasteille – näin pysyy elämännälkäisenä. Tavoitteettomuuttakin tarvitaan sopiva määrä stressittömään elämään ja tasapainoisuuteen, harmoniaan. Liiallinen itseltään vaatiminen jokaisella elämän osa-alueella kuluttaa vain loppuun, ei tee onnelliseksi. Suomalainen yhteiskunta opettaa jo pieniä koululaisia siihen, että stressi on normaali tila ihmiselämässä. Tosiasiassa monet asiat voitaisiin järjestää siten, että asiat tehtäisiin esimerkiksi pidemmällä aikavälillä tai suuremmalla porukalla, jolloin liialta kiireeltä ja ylenpalttiselta stressiltä tai väsymykseltä vältyttäisiin. Ylipitkät stressijaksot tai väsymys eivät lisää onnellisuutta, uskallan väittää 100 % varmuudella. Niiden ainoa hyöty pari kertaa elämässä voi olla se, että oppii arvostamaan kiireettömyyttä, mutta meidän pitäisi useammin oppia arvostamaan jo olemassa olevia hyviä asioita ajattelemalla, eikä aina kantapään kautta kokien. Ihmisten maailma on ihmisten maailma ja se näyttää ihmisten päätöksiltä. Pohdiskelu, ajattelu, onnellisuusnäkökulma, rationaalinen keskustelu ja vasta sitten toiminta, niin hyvä tai ainakin parempi tulee. 24-vuoden iästä huolimatta täytyy häpeilemättä huomauttaa lukiopoikamaisella näppäryydellä, että edellisessä lauseessa komparatiivi on heikompi kuin positiivi - paradoksaalista. 

Hyvyys on suhteellista. Ihmisen absoluuttinen hyvyys on useimmiten suhteellista ihmiskuntaan eli muihin ihmisiin. Moni urheilija haluaa olla sekä suhteellisesti hyvä (suhteessa omaan geneettiseen potentiaaliinsa) että absoluuttisesti hyvä (suhteessa muihin ihmisiin). Kuntoilijaakin kiehtoo usein absoluuttinen hyvyys ja viitearvotaulukoiden perään kysellään ahkerasti samalla, kun verrataan innokkaasti omaa kuntotestisuoritusta työkaverin vastaavaan. Miksi moni haluaa vertailla muihin ja olla absoluuttisesti hyvä? Pätevyyden tunteen jano lienee yksi selittävä tekijä toiminnan taustalla. Ja ehkäpä harjoittelun ja perimän tuomaa hyvyyden eriarvoisuutta tarvitaan, muuten kukaan ei voisi tuntea olevansa hyvä puuseppä, hieroja, urheilija, laulaja tai mikään, jos kaikki ihmiset olisivat kaikessa yhtä hyviä. 

Tutkimustiedon rajallisuus.  Menemättä sen enempää tieteen filosofiseen pohdiskeluun siitä, miten tieteellinen tutkimustietokin on ihmisaistien ja ajattelun rajaamaa, niin se on myös ihmisaivoilla ja aisteilla havaittavasti rajallista. Itselle läheiseltä urheilututkimuksen kentältä voi mainita vaikkapa tutkimusasetelmaan, tutkimusmetodeihin ja tutkittaviin liittyvät ongelmat. Tutkimusasetelma rajaa tiedon usein osin spesifiksi vain tutkimusasetelman kaltaiselle harjoittelulle (eri harjoitusohjelmalla, ruokavaliolla ja lepäämisellä monet tutkimustulokset eivät enää päde) ja kohderyhmälle (eri harjoitustaustalla tai iällä treenaaviin tieto ei päde). Ihmiskehon vasteita ja toimintaa tutkiessa mittaustekniikat ovat usein epäsuoria jättäen aina tilaa eri mahdollisuuksille ja varaa eri tulkinnoille. Ihmiskehoa tutkittaessa eristettyjen kuolleiden kehon osasten tutkiminen on aivan eri asia kuin osan toimiminen elävässä kokonaisuudessa omalla paikallaan. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lisäksi on todettava vielä se itsestäänselvyys, että tutkimustieto on usein keskiarvotietoa, eikä sen antamaa tietoa voi yks yhteen soveltaa yksilötasolla. Valmentamisesta täytyy todeta se, että se on urheilumaailman asiantuntijuuden todellinen kuningaslaji. Vaikka olisit kuinka hyvä tutkija ja ylhäältä teoriasta luennoiva tai kirjoittava asiantuntija, niin se ei vielä ollenkaan takaa, että olisit hyvä valmentaja. Tutkija kysyy miksi. Valmentaja kysyy miten. Hyvä valmentaja on taitava teoriatiedon lisäksi käytännön tiedon ahmimisessa ja soveltamisessa. Hyvä valmentaja yrittää vastata molempiin kysymyksiin: miten ja miksi. Urheilutieteen antaman tiedon rajallisuuden ymmärtäminen ja urheilutieteen antaman tiedon soveltaminen, käytännön urheilukentän antaman itse koetun, kuullun ja luetun tiedon soveltaminen, psykologisten asioiden huomioiminen ja sosiaaliset taidot – kaikki nämä ovat osa osaavan ja urheilun unelman, tuon osittain todellisen ja osittain epätodellisen illuusion eli jatkuvan kehityksen rakentamisen hallitsevan valmentajan työkalupakettia. 

Rajat ja niiden saavuttaminen urheilussa. Kaikilla ihmisillä ja kaikkien lajien harrastajilla on geneettiset rajansa. Toisilla rajat ovat kauempana kuin toisilla ja toiset pääsevät lähemmäksi rajojaan kuin toiset. Jonkun geneettinen raja esimerkiksi 100 m juoksussa voi olla 10,5 ja toisen 10,7. Voi silti olla, että ”vähemmän lahjakas” kehittyy absoluuttisesti paremmaksi, koska pääsee lähemmäksi rajojaan juosten 10,8 ”lahjakkaamman” jäädessä kauemmaksi rajoistaan juosten 10,9. Laadukkaalla työllä eli treenaamisella, syömisellä, lepäämisellä, ajattelulla ja asennoitumisella voi siis kilpaurheilussa voittaa itseään lahjakkaamman. Mielestäni urheilussa silti paras lähtökohta olisi aina ensisijaisesti hakea omia rajojaan ja jos kilpailee, niin kilpailun olisi hyvä olla lisämauste omalle harrastukselle, joka pohjautuu omien rajojen etsintään. Ani harvalla on esimerkiksi geneettisesti mahdollista tavoitella rikkovansa Usain Boltin maailmanennätystä satasella, silti esimerkiksi kansallisen tason pikajuoksijan matka 12,1 sekunnista 11,2 sekuntiin voi olla helvetinmoisen hieno tarina täynnä antoisia elämyksiä, onnistumisen kokemuksia ja pulssiaaltoja onnellisuudesta. Ei olympiavoitto tai maailmanennätys tee itseisarvoisesti onnelliseksi, vaikka ne voivat ollakin hyvä ja mielekäs tavoite huippu-urheilijalle ja niiden saavuttaminen vienee lähes poikkeuksetta äärimmäiseen pätevyyden tunteeseen. Moni haluaa juoda pätevyyden tunteen lähteestä. Huippu-urheilijakin voi elää erittäin onnellista elämää, jos huippukilpaurheilun raa’an kilpailullisuuden rinnalla on edes ripaus tehtäväsuuntautunutta ajattelua ja urheilijan elämässä urheilu on vain osa elämää ja elämään kuuluu lisäksi iso tukku pehmeitä arvoja, rentoutta, hellyyttä ja rakkautta. 

Miksi etsiä rajojaan? Välillä joissain asioissa voi olla antoisaa etsiä rajojaan. Esimerkiksi urheilussa rajojensa etsiminen voi opettaa paljon itsestä ja elämästä. Urheilussa rajojaan etsivä joutuu säännöllisesti sekä fyysisten että psyykkisten haasteiden eteen. Jos noista haasteista selviytyy, pääsee kokemaan suuria onnistumisen tunteita. Eihän sillä itseisarvoisesti ole merkitystä nostaako vaikka pystypunnerruksessa 50 vai 100 kiloa, mutta voimailijalle sillä on suuri merkitys ja ihmiselle kehittyminen itselle kehitystavoitteellisissa asioissa tuo tyydytystä elämään. Ihminen itse luo toiminnalleen ja elämälle merkityksiä. Ilman ihmisen luomia merkityskenttiä maailma olisi paljon tylsempi paikka, josta puuttuisi lähes kaikki kulttuuri, kuten taide ja urheilu.

Paljastamalla taiteellisuutensa, luovuutensa ja ihastuksen teorioihin perustumattomaan ihmisaivojen alkuperäisyyteen uskovaan pohdiskeluun voi näyttää yhden puolen monisyisestä itsestään. Julkisesti toimivan täytyy antaa pala itsestään ja inhimillisyydestään, mutta silti taiteilijaluonne kääriytyy mielellään myös osittain salaperäisyyden verhon mustankirjavaan viittaansa ja antaa lausuntoja vaihteluvälillä selkokielisyyden ylikorostamisesta metaforiseen retoriikkaan.

Rentoon elämään, mutta mielekkäiden tavoitteiden sopivaan haalimiseen kannustaen!

TR

4.10.2013 – 6.10.2013

Suuri ja lihaksikaskin urheilija voi olla hyvässä aerobisessa kunnossa (U)

Merkittävin aerobisen kunnon mittari on maksimaalinen hapenottokyky, joka kuvaa maksimaalista määrää happea, jonka ihmiselimistö pystyy käyttämään tietyssä ajassa. Maksimaalinen hapenottokyky on sydämen minuuttitilavuuden eli minuutissa pumppaaman verimäärän ja valtimo- ja laskimoveren välisen happieron tulo. Sydämen minuuttitilavuutta voidaan kasvattaa kestävyysharjoittelun avulla kasvattamalla sydämen iskutilavuutta, jolloin sydän pystyy pumppaamaan yhdellä pumppauksella suuremman määrän happirikasta verta eteenpäin. Sydämen iskutilavuus kasvaa, kun sydänlihas kasvaa. Kovassa kuormituksessa kestävyysharjoitelleen ihmisen valtimo- ja laskimoveren happipitoisuuden erotus on suurempi kuin kestävyysharjoittelemattomalla ihmisellä, sillä lihakset pystyvät käyttämään suuremman määrän valtimoiden tuomasta hapesta hyväkseen kuin kestävyysharjoittelemattoman lihakset. Kestävyysharjoittelun seurauksena lihasten aerobinen kapasiteetti kasvaa solujen aerobisten energiatehtaiden eli mitokondrioiden koon, määrän ja entsyymiaktiivisuuden kasvun myötä. Myös lihaksia ympäröivän hiussuonituksen määrä kasvaa kestävyysharjoittelun seurauksena, jolloin pinta-alaa kaasujen, ravinnon ja kuona-aineiden vaihtoon lihasten ja veren välillä on enemmän kuin ennen kestävyysharjoittelun aiheuttamia adaptaatioita. Kestävyyssuorituskykyyn, kuten pitkän matkan juoksemiskykyyn vaikuttaa maksimaalisen hapenottokyvyn lisäksi hermolihasjärjestelmän suorituskykyisyys (voimantuotto ja taloudellinen tekniikka), kehon rakenne sekä pitkäkestoiseen kestävyyteen vaikuttavat aineenvaihdunnalliset tekijät, kuten hiilihydraattieineenvaihdunnan tehokkuus ja sen vaikutus vauhtikestävyyteen. 

Voimaharjoittelun yhteydessä puhutaan aika usein absoluuttisesta ja suhteellisesta voimasta, mutta kestävyysharjoittelun yhteydessä puhutaan julkisessa keskustelussa harvoin absoluuttisesta ja suhteellisesta hapenottokyvystä. Absoluuttinen hapenottokyky viittaa siis maksimaalisen litramäärään happea, jonka ihminen pystyy kuluttamaan tietyssä ajassa ja yksikkönä käytetään usein l/min. Suhteellinen hapenottokyky on suhteutettu kehonpainoon ja yksikkönä käytetään usein ml/kg/min. Useimmissa kestävyyslajeissa liikutellaan omaa kehoa (juoksu, hiihto, maastopyöräily) painovoimaa vastaan ja tällöin suhteellinen hapenottokyky on ratkaiseva tekijä. Esimerkiksi soudussa ja velodromipyöräilyssä oman kehon massa vaikuttaa vastukseen aika vähän, jolloin absoluuttinen hapenottokyky on ratkaiseva. Normaalilla perusterveellä arkiliikkuvalla nuorella miehellä suhteellinen maksimihapenottokyky on noin 45 ml/kg/min. Kansallisen tason mieskestävyysurheilijoilla suhteellinen hapenottokyky on 70 ml/kg/min luokkaa ja maailman luokan mieskestävyysurheilijoilla päälle 80 ml/kg/min. Korkeimmat mitatut tulokset maksimaalisen hapenottokyvyn testeissä maailmassa ovat 95 ml/kg/min luokkaa.

Kuntotestauksen käsikirjassa (Keskinen, K.L., Häkkinen, K. & Kallinen, M. 2007) olevan viitearvotaulukon (Oja, ym. 1979) luokitusten mukaan koko väestöä ajatellen nuorilla miehillä yli 2800 m Cooperin testin tulos on erinomainen, 2400–2800 m tulos hyvä, 2200–2399 m tulos keskinkertainen, 1600–2199 m tulos tyydyttävä ja alle 1600 m tulos heikko. Yleisesti urheiluvalmennuskulttuurissa keskikokoisten urheilijoiden lajeissa, jotka eivät ole kestävyyslajeja, pidetään 3000 m Cooperin testin tulosta hyvänä peruskuntotasona. Kestävyysurheilijoille 3000 m Cooper on luonnollisesti lönkyttelyä, eikä toki mikään tulos. 3000 m Cooper vaatii noin 55 ml/kg/min suhteellista hapenottokykyä. 60-kiloiselle kaverille se tarkoittaa 3,3 l/min absoluuttista hapenottokykyä, 80-kilioselle kaverille 4,4 l/min absoluuttista hapenottokykyä, 100-kiloiselle 5,5 l/min absoluuttista hapenottokykyä ja 120-kiloiselle 6,6 l/min absoluuttista hapenottokykyä. Jos 60-kiloisella kaverilla olisi 3000 m Cooperissa juoksevan 100-kiloisen kaverin absoluuttinen hapenottokyky, olisi hänen suhteellinen hapenottokykynsä 92 ml/kg/min, joka on siis korkeimpia lukemia, mitä maailman huippukestävyysurheilijoilta on mitattu. 92 ml/kg/min suhteellisella hapenottokyvyllä hyvä juoksija voi juosta Cooperin testissä yli 4500 m.

TAULUKKO 1. Suhteellinen hapenottokyky, absoluuttinen hapenottokyky ja hapenottokyvyn avulla arvioitu Cooperin testin tulos eri painoisillla urheilijoilla, joilla oletettu maksimaalinen absoluuttinen hapenottokyky on sama kuin 80-kiloisella 3000 m Cooperin testin juoksijalla.

Raskaammilla urheilijoilla on toki suurempi potentiaali suureen absoluuttiseen hapenottokykyyn kuin kevyemmillä eli eri painoisten ihmisten aerobista kuntoa ei voida suoraan vertailla sen enempää absoluuttisen kuin suhteellisenkaan hapenottokyvyn testin tulosten avulla. Ei siis voida todeta, että 2160 m Cooperissa juokseva 120-kiloinen urheilija olisi yhtä hyvässä aerobisessa kunnossa kuin 3780 m Cooperissa juokseva 60-kiloinen urheilija. Absoluuttinen hapenottokyky kuvaa kuitenkin hyvin etenkin raskaampien urheilijoiden aerobista kuntoa ja sitä pitäisi tuijottaa raskailla urheilijoilla aerobisen kunnon arvioinnissa suhteellisen hapenottokyvyn sijaan, sillä raskailla urheilijoilla kehonpaino tiputtaa suhteellisen hapenottokyvyn melko matalaksi, vaikka sydän- ja verenkiertoelimistön, hengityselimistön ja lihasten aerobisen energiantuoton kunto olisivat korkealla tasolla. Todella painavakin kaveri voi olla siis hyvässä aerobisessa kunnossa, vaikka kestävyyssuorituskyky kehonkannattelulajeissa olisikin huono verrattuna kevyempiin liikkujiin. 

Yllä olevasta taulukosta 1 käy hyvin ilmi, että esimerkiksi 120-kiloisen 2160 m Cooperin juoksijan sydämen, keuhkojen, verisuoniston ja lihasten aerobisen energiantuoton suorituskyky on ihan ok tasolla. Paljon kovemmalla tasolla kuin Cooperin viitearvotaulukon antama ”tyydyttävä” antaisi ymmärtää. Cooperin taulukon antama viitearvo on toki täysin paikkaansa pitävä juoksemisen kestävyyssuorituskyvyn näkökulmasta. Toisaalta esimerkiksi maksimaalisessa polkupyöräergometritestissä tilanne on lähes päinvastainen ja suurella absoluuttisella hapenottokyvyllä varustetut lihaksikkaat ja vahvat kaverit pääsevät keskimäärin korkeimmille wattiluvuille. Aerobinen kunto ja kestävyyssuorituskyky ovat eri asioita. 

Raskasrakenteinenkin urheilija voi olla siis hyvässä aerobisessa kunnossa, mutta ei voi olla absoluuttisesti järin kova kestävyysjuoksija, koska suhteellinen hapenottokyky jää väkisinkin matalaksi hyvässä aerobisessa kunnossa oleviin kevyisiin kavereihin verrattuna. Kuitenkin absoluuttinen hapenottokyky voi olla yhtä hyvä tai paljon parempikin kuin kevyillä kavereilla. Jonkinlaiset viitearvotaulukot aerobisesta kunnosta raskaammille kavereille olisivat paikallaan, sillä ne saattaisivat kannustaa raskaita urheilijoita ja kuntoilijoita nykyistä paremmin aerobisen harjoittelun pariin. Hyvä aerobinen peruskunto on kuitenkin palautumiskapasiteetin ja terveyden perusta. Viitearvotaulukon avulla raskasrakenteinenkin urheilija voisi konkreettisesti todeta, että ”olen kovassa aerobisessa kunnossa, vaikken pärjääkään juoksussa tai hiihdossa minua kevyemmille kuntoilijoille”. Ja voimailijoille vielä tiedoksi, että yhdistetyn voima- ja kestävyysharjoittelun tutkimuksissa on havaittu, että pari aerobista treeniä viikossa ei heikennä maksimivoiman kehittymistä tai lihasmassan kasvua, joten voimailuharrastus on huono tekosyy pitää itseään huonossa aerobisessa kunnossa.

TAULUKKO 2. Kehittelemäni (huom! ei perustu tieteelliseen tutkimusdataan.) esimerkki mihin tyyliin urheilijoiden viitearvotaulukko raskaammille Cooperin testin miesjuoksijoille (ei kestävyyslajien urheilijoille) voisi rakentua. Suhteellinen ja absoluuttinen hapenottokyky ovat sulkeissa Cooperin 12 min juoksutestissä juostujen metrien alla. Jos joku kestävyystutkija joskus innostuisi tekemään tällaisen taulukon tutkimustuloksiin nojaten, niin se olisi kova juttu (vink-vink!). Tämä esimerkkitaulukko ei ota huomioon pituutta, joka olisi myös hyvä huomoida. 195 senttinen 90-kiloinen urheilija (BMI 23,7) on potentiaaliltaan kovempi Cooperin juoksija kuin 180 senttinen 90-kiloinen urheilija (BMI 27,8).

Heavy weight running. Erilaiset juoksutapahtumat ovat tällä hetkellä kovassa huudossa ja tavallisen kansan harrastama kestävyysjuoksu elääkin Suomessa ehkä jonkinlaista kultakauttaan, vaikkei huippukestävyysjuoksu kukoistakaan. Mielestäni olisi loistava ajatus järjestää joku suuri juoksutapahtuma joko painoluokkasarjoilla (sarjat vaikkapa -60 kilosta +120 kiloon kymmenen kilon välein) tai painoindeksisarjoilla (painoindeksi eli body mass index eli BMI = kehon massa (kg) / pituus² (m)). Olisi mielenkiintoista nähdä esimerkiksi mihin aikaan Suomen kovimmat 90–100 tai 100–110 kiloiset puolimaratonin taittajat matkan juoksisivat. Voi olla, että jossain järjestetäänkin jo tällaisia kisoja, mutta tieto ei vain ole kantautunut minun korviini tai silmiini. Oma ”middle weight running” ennätykseni on 5000 m juoksu 3118 m Cooperin vauhtia aikaan 19:14,5 elopainon ollessa 88 kilon luokkaa (BMI 27,2 pituuteni ollessa tasan 180 cm). Tämä tapahtui noin vuosi sitten 15.9.2012.  Noin saman painoisena eli 88 kiloisena olen juossut Cooperissa 3300 m, joka teoreettisesti meinaa n. 62,5 ml/kg/min suhteellista hapenottokykyä. 62,5 ml/kg/min suhteellinen hapenottokyky 88 kiloisena meinaa 5,5 l/min absoluuttista hapenottokykyä. 5,5 l/min absoluuttinen hapenottokyky meinaisi 100 kiloisena 55 ml/kg/min suhteellista hapenottokykyä eli samalla absoluuttisella hapenottokyvyllä, jolla juoksin Cooperissa 3300 m 88-kiloisena, pitäisi teoriassa pystyä juoksemaan 3000 m Cooperissa 100-kiloisena. 3000 m Cooper 90-kiloisena taasen meinaa 4,95 l/min absoluuttista hapenottokykyä, jolla 100-kiloisena pääsisi Cooperissa 2720 m, koska 4,95 l/min absoluuttinen hapenottokyky riittää 100-kiloisena enää 49,5 ml/kg/min suhteelliseen hapenottokykyyn. Tämäkin esimerkki näyttää hyvin kuinka dramaattisesti kehon paino vaikuttaa kestävyyssuorituskykyyn suorituksissa, joissa liikutellaan omaa kehoa. Niinpä monelle kestävyysurheilijalle on merkittävä etu, jos pystyy kisakaudelle pudottamaan 2-3 kiloa painoaan, mutta säilyttämään absoluuttisen hapenottokykynsä ennallaan.

Cooperin testin tuloksen ja maksimaalisen hapenottokyvyn välinen korrelaatio on ollut Cooperin (1968) ja Burken (1976) tutkimuksissa miehillä 0,9. Tässä artikkelissa lasketut oletetut hapenottokyvyt Cooperin testin tuloksen perusteella on laskettu seuraavalla Cooper-laskurilla: http://www.exrx.net/Calculators/MinuteRun.html 

29.8.-8.9.2013 

TR

Voimailu – raakaa suorituskykyä (U & EF)

Voimailussa, kuten muussakin suorituskykyurheilussa ei ole väliä miltä suoritus esteettisesti näyttää tai onko urheilija ulkoiselta olemukseltaan pyöreä, laiha, soma vai karu. Suoritus on se, mikä ratkaisee! Suorituskykylajien urheilukentillä voi siis ulkonäköpaineet lakaista romukoppaan. Se on hienoa, että oikeassa suorituskykyurheilussa ulkonäöllä ei ole väliä. 

Voimailussa on säännöt, joiden puitteissa rauta täytyy saada liikkumaan pisteestä A pisteeseen B – karua ja yksinkertaista. Sääntöjen puitteissa kaikki epäesteettisetkin ”taikatemput” ovat sallittuja. Nykyajan ulkonäkökeskeinen kulttuuri kaipaa rinnalleen tällaista tekemistä arvostavaa kulttuuria. Voimailulajeissa ei riitä, että näyttää vahvalle, vaan täytyy olla vahva. Jonkin voimailulajin kevyemmän sarjan urheilija ei näytä välttämättä ollenkaan vahvalle, mutta on käsittämättömän vahva – hermostollinen maksimivoimaharjoittelu on valmentaja-urheilijaparin toimesta hoidettu oikein!

Minulla ei sinänsä ole mitään kehonrakennusta ja muita ns. body-lajeja vastaan, sillä ajattelen, että harrastus, joka tuo mielekästä sisältöä ihmisen elämään tuottamatta harmia muille tai romuttamatta omaa terveyttä (perusterveys on onnellisen elämän edellytys), on hyvä harrastus. Avarakatseisuutta tosin toivoisin kaikkien lajien harrastajilta, myös kaikilta kehonrakentajilta. En stereotyyppisesti leimaa kehonrakentajia ryhmänä yhtään sen ahdasmielisemmiksi kuin ketään muitakaan, mutta eräät lajin harrastajat ovat tänäkin vuonna julkaisseet moukkamaisia kirjoituksia, joissa suoraan sanoen pilkataan ja aliarvostetaan esimerkiksi eri urheilulajien urheilijoita sekä kehonrakennusihanteista poikkeavia kehontyyppejä. Se on erittäin yksinkertaisen ihmisen merkki, jos ei osaa arvostaa muuta kuin asioista, joita itse tekee. Jos joku arvostaa kehonrakennusta lajina, niin saa arvostaa täydellä sydämellä, mutta samalla tulisi tajuta, mitä kaikki muut lajit koko yksilö- ja joukkuelajien kirjona vaativat ja pitäisi tajuta myös se, jos jollekin liikuntaan liittyvät asiat eivät ole iso juttu. Mielestäni urheilua ei tarvitse harrastaa kenenkään, kellä ei ole siihen intohimoa, mutta terveysliikuntaa suosittelen kaikille. 

Maratoonarin ihannekeho on olla hoikka täynnä I- ja IIa-tyypin lihassoluja kera voimakkaan sydämen ja tiheän hiussuonituksen. Kehonrakentajan ihanne on olla mahdollisimman symmetrinen ja lihaksikas. Pikajuoksijan kehontyypin tavoite on jo ihan muuta kuin kumpikaan edellisestä. Maailmassa ei ole olemassa absoluuttista ihannekehoa. On olemassa ihannekehoja eri tavoitteisiin ja erilaisia tavoitteita on loputtomasti. Toisten tavoitteet eivät ole parempia tai heikompia kuin toisten – ne ovat vain erilaisia. Jos ihmiset eivät osaisi arvostaa maailmassa asioita, joihin eivät itse koe intohimoa, olisi maailma henkisesti kovin ahdas. Kun urheilematon ymmärtää naapuria, joka jok’ikinen ilta ryntää kuntosalille ja musiikkia kuuntelematon ymmärtää naapuria, joka jok’ikinen ilta ryntää huilutunnille, niin maailma on parempi, viihtyisämpi ja onnellisempi paikka elää.

Voimailukulttuuria vuosia seuratessani olen voimailun sivujuonteena väkisinkin päässyt seuraamaan myös kehonrakennuskulttuuria. Ammattikehonrakennuskulttuurissa on mielestäni yksi todella naurettava piirre: nimittäin se, että dopingin käytöstä ei puhuta avoimesti. On naurettavaa, että TV-haastatteluissa ja muissakin tilanteissa doping-kysymyksiä kierrellään ja kaarellaan minkä kerjetään. Itse olen 100 % puhtaan urheilun kannattaja, mutta olen myös rehellisyyden suuri kannattaja. Jos joku on tehnyt sellaisen elämänvalinnan, että tietoisesti ilman pakkoa käyttää doping-aineita, niin olisi vähintään kova juttu avoimesti myöntää käyttö ja kertoa avoimesti harrastavansa esimerkiksi doping-kehonrakennusta. Itse vastustan kaikkea dopingin käyttöä, mutta arvostan paljon enemmän avoimesti roinaavaa kuin roinaajaa, joka väittää olevansa naturaali. 

Voimaharjoittelu on ehkä tehokkain keino muokata ihmiskehon ulkonäköä luonnollisesti. Mielestäni se on jokaisen oma valinta, että arvostaako enemmän ulkonäköä vai suorituskykyä eli sekä voimailu että naturaalikehonrakennus ovat mielestäni ihan perusteltuja harrastuksia. Harrastuksia, joissa on välitavoitteita ja kaukaisia unelmia, joita kohti mennään. Onnellinen ihmiselämä tarvitsee tavoitteita: pieniä tai suuria. Itse olen kuitenkin fyysisen harjoittelun näkökulmasta sydämeltäni urheilija ja suorituskyky on se juttu. Mielestäni atleettinen ulkonäkö on vain urheiluharjoittelun sivutuote, joskin mukava sellainen.

Minä 2006 ja 2013. Molemmissa kuvissa on urheilullisen näköinen kaveri, mutta tavoitteet ovat erit. Vuoden 2006 keho oli paljon nykyistä parempi 800 m juoksuun ja nykyinen vuoden 2013 keho on paljon parempi lisäpainoleuanvetoon ja muuhun voimailuun kuin oli vuoden 2006 keho.

28.8.2013

TR