Voimailu – raakaa suorituskykyä (U & EF)

Voimailussa, kuten muussakin suorituskykyurheilussa ei ole väliä miltä suoritus esteettisesti näyttää tai onko urheilija ulkoiselta olemukseltaan pyöreä, laiha, soma vai karu. Suoritus on se, mikä ratkaisee! Suorituskykylajien urheilukentillä voi siis ulkonäköpaineet lakaista romukoppaan. Se on hienoa, että oikeassa suorituskykyurheilussa ulkonäöllä ei ole väliä. 

Voimailussa on säännöt, joiden puitteissa rauta täytyy saada liikkumaan pisteestä A pisteeseen B – karua ja yksinkertaista. Sääntöjen puitteissa kaikki epäesteettisetkin ”taikatemput” ovat sallittuja. Nykyajan ulkonäkökeskeinen kulttuuri kaipaa rinnalleen tällaista tekemistä arvostavaa kulttuuria. Voimailulajeissa ei riitä, että näyttää vahvalle, vaan täytyy olla vahva. Jonkin voimailulajin kevyemmän sarjan urheilija ei näytä välttämättä ollenkaan vahvalle, mutta on käsittämättömän vahva – hermostollinen maksimivoimaharjoittelu on valmentaja-urheilijaparin toimesta hoidettu oikein!

Minulla ei sinänsä ole mitään kehonrakennusta ja muita ns. body-lajeja vastaan, sillä ajattelen, että harrastus, joka tuo mielekästä sisältöä ihmisen elämään tuottamatta harmia muille tai romuttamatta omaa terveyttä (perusterveys on onnellisen elämän edellytys), on hyvä harrastus. Avarakatseisuutta tosin toivoisin kaikkien lajien harrastajilta, myös kaikilta kehonrakentajilta. En stereotyyppisesti leimaa kehonrakentajia ryhmänä yhtään sen ahdasmielisemmiksi kuin ketään muitakaan, mutta eräät lajin harrastajat ovat tänäkin vuonna julkaisseet moukkamaisia kirjoituksia, joissa suoraan sanoen pilkataan ja aliarvostetaan esimerkiksi eri urheilulajien urheilijoita sekä kehonrakennusihanteista poikkeavia kehontyyppejä. Se on erittäin yksinkertaisen ihmisen merkki, jos ei osaa arvostaa muuta kuin asioista, joita itse tekee. Jos joku arvostaa kehonrakennusta lajina, niin saa arvostaa täydellä sydämellä, mutta samalla tulisi tajuta, mitä kaikki muut lajit koko yksilö- ja joukkuelajien kirjona vaativat ja pitäisi tajuta myös se, jos jollekin liikuntaan liittyvät asiat eivät ole iso juttu. Mielestäni urheilua ei tarvitse harrastaa kenenkään, kellä ei ole siihen intohimoa, mutta terveysliikuntaa suosittelen kaikille. 

Maratoonarin ihannekeho on olla hoikka täynnä I- ja IIa-tyypin lihassoluja kera voimakkaan sydämen ja tiheän hiussuonituksen. Kehonrakentajan ihanne on olla mahdollisimman symmetrinen ja lihaksikas. Pikajuoksijan kehontyypin tavoite on jo ihan muuta kuin kumpikaan edellisestä. Maailmassa ei ole olemassa absoluuttista ihannekehoa. On olemassa ihannekehoja eri tavoitteisiin ja erilaisia tavoitteita on loputtomasti. Toisten tavoitteet eivät ole parempia tai heikompia kuin toisten – ne ovat vain erilaisia. Jos ihmiset eivät osaisi arvostaa maailmassa asioita, joihin eivät itse koe intohimoa, olisi maailma henkisesti kovin ahdas. Kun urheilematon ymmärtää naapuria, joka jok’ikinen ilta ryntää kuntosalille ja musiikkia kuuntelematon ymmärtää naapuria, joka jok’ikinen ilta ryntää huilutunnille, niin maailma on parempi, viihtyisämpi ja onnellisempi paikka elää.

Voimailukulttuuria vuosia seuratessani olen voimailun sivujuonteena väkisinkin päässyt seuraamaan myös kehonrakennuskulttuuria. Ammattikehonrakennuskulttuurissa on mielestäni yksi todella naurettava piirre: nimittäin se, että dopingin käytöstä ei puhuta avoimesti. On naurettavaa, että TV-haastatteluissa ja muissakin tilanteissa doping-kysymyksiä kierrellään ja kaarellaan minkä kerjetään. Itse olen 100 % puhtaan urheilun kannattaja, mutta olen myös rehellisyyden suuri kannattaja. Jos joku on tehnyt sellaisen elämänvalinnan, että tietoisesti ilman pakkoa käyttää doping-aineita, niin olisi vähintään kova juttu avoimesti myöntää käyttö ja kertoa avoimesti harrastavansa esimerkiksi doping-kehonrakennusta. Itse vastustan kaikkea dopingin käyttöä, mutta arvostan paljon enemmän avoimesti roinaavaa kuin roinaajaa, joka väittää olevansa naturaali. 

Voimaharjoittelu on ehkä tehokkain keino muokata ihmiskehon ulkonäköä luonnollisesti. Mielestäni se on jokaisen oma valinta, että arvostaako enemmän ulkonäköä vai suorituskykyä eli sekä voimailu että naturaalikehonrakennus ovat mielestäni ihan perusteltuja harrastuksia. Harrastuksia, joissa on välitavoitteita ja kaukaisia unelmia, joita kohti mennään. Onnellinen ihmiselämä tarvitsee tavoitteita: pieniä tai suuria. Itse olen kuitenkin fyysisen harjoittelun näkökulmasta sydämeltäni urheilija ja suorituskyky on se juttu. Mielestäni atleettinen ulkonäkö on vain urheiluharjoittelun sivutuote, joskin mukava sellainen.

Minä 2006 ja 2013. Molemmissa kuvissa on urheilullisen näköinen kaveri, mutta tavoitteet ovat erit. Vuoden 2006 keho oli paljon nykyistä parempi 800 m juoksuun ja nykyinen vuoden 2013 keho on paljon parempi lisäpainoleuanvetoon ja muuhun voimailuun kuin oli vuoden 2006 keho.

28.8.2013

TR